Hyvinvointi, kauneus ja hiukset, tuo kruunu pään päällä

Minulle kauneus tarkoittaa yksinkertaisuutta sekä luonnollisuutta. Hyvinvointi tarkoittaa tasapainoa elämän asioissa. Hyvin kannateltu keho, vapaa ja luonnollinen liikkuminen on mielestäni kaunista. Saatan pitkäänkin ihastella ihmisen kaunista tapaa liikkua.

Rakastan työtäni ja toimin vahvasti fyysisen hyvinvoinnin parissa. Työni on vienyt minua välillä monenlaisiin kuvauksiin, joissa on mukava näyttää kauniilta. Kuten kehomieli nykyään ymmärretään yhdeksi, voin ainakin omalla kohdallani todeta mielen asioiden vaikuttavan voimakkaastikin fyysiseen olemukseeni. Toisaalta, kokiessani itseni hyvinvoivaksi sekä sisältä että ulkoa, voin paremmin ja tunnen itseni itsevarmemmaksi.

Kauneus on toki katsojan silmässä, mutta minulla on ollut muutaman vuoden ajan onni saada tuntea itseni prinsessaksi upean kampaajan sekä meikkaajan käsissä. Erityisesti kampaajani Nina on ollut tukemassa omaa persoonaani puhkeamaan kukkaan. Ensimmäinen tapaamisemme oli, kun menin hänen luokseen lähes epätoivoisena kolmannen ja rankan raskauden jäljiltä. Raskausaikana hiukseni olivat viimeiset, jotka saivat ravinteita ja siitä syystä eivätkä todellakaan olleet elinvoimaiset. Jäljellä oli joitakin pidempiä ”haituvia” ajasta ennen raskautta ja sitten niitä lyhyitä päästä lähes ylöspäin ”törröttäviä uusia haituvia”.

Minut oli kutsuttu Hyvä Terveys -lehden kuvauksiin pilatesasiantuntijan roolissa. Mietin, että miten kehtaan asettua hyvinvoinnin malliksi, jos hiukseni ovat kaikkea muuta kuin hyvinvoivat. Jostain mieleni sopukoista muistin kampaamon, jossa oli erittäin ammattitaitoisia kampaajia. Ajattelin, että heidän käsiinsä ehkä uskaltaisin antaa hiukseni sekä persoonani. Toiveenani oli uusi malli hiuksiin. Meillä jokaisella varmasti on kokemus siitä, ettei aina ehkä tule ymmärretyksi, eikä ehkä osaa kuvata mitä haluaisi. Joskus saattaa toki olla syynä sekin, ettei omasta hiuslaadusta kertakaikkiaan saa sellaista, kun ehkä jossain kuvassa on nähnyt.

Uudet hiukset, uusi minä ja mikä kokemus

Olin siis menossa uuden kampaajan luokse. Odotukseni oli saada uusi malli hiuksiin. Istuessani kampaajan tuoliin, kampaaja totesi, että hän haluaisi ensin vähän tutustua minuun persoonana, jotta osaisi tehdä minulle sopivan suunnitelman hiusten suhteen. Wow, tämä oli jo itselleni uutta. Lisäksi hän kysyi, mistä hiuksissani pidän ja millaisia hiuksia en missään tapauksessa haluaisi. Uudestaan wow, hän todella näki minut kokonaisena ja hiukset osaksi persoonaani. Haastattelun päätteeksi päädyimme yhteistuumin väriin sekä malliin, joka sopisi minulle tällä hetkellä. Sen lisäksi minulla oli suunnitelma hiusten vahvistamisesta seuraavien kuukausien ajaksi. Kampaajan ovesta sisään astuessani en todellakaan osannut kuvitella, että lähtisin sieltä todellakin uudistuneena sekä hiusteni hyvinvointiin liittyvä tulevaisuudensuunnitelma mukanani.

Ammattilaiseen voi luottaa

Kuten totesin itsellänikin on muutama kokemus, jolloin olemme puhuneet ikään kuin samaa asiaa kampaajan kanssa, mutta kuitenkin ymmärtäen asian eritavalla. Asioiden väärinymmärrys on inhimillistä ja onneksi hiukset kasvavat. Naisena kuitenkin koen hiusten olevan osa persoonaani. Nyt kun olen saanut useamman vuoden ajan käydä nykyisin todellakin luottokampaajallani, minun ei tarvitse kertoa mitä toivon tai kuka olen. Hän tietää elämäni ilot ja surut, meistä on tullut ystäviä. On todella ihana vaihtaa kuulumiset, juoda kuppi kahvia tai vain suorastaan vaipua meditatiiviseen tilaan hänen käsissään. Silloin luottamus on syvä, kun tiedät voivasi vaikka sulkea silmät ja voit luottaa jälleen kerran lähteväsi, jos mahdollista, niin edellistä upeampien hiusten kanssa ulos.

Olen puhjennut kukkaan

Mielestäni ehkä kaikkein upeinta on ollut huomata, miten suuressa osassa luottokampaajani on ollut ”luodessaan” uutta minua. Olen kasvanut aikuiseksi naiseksi, joka tuntee kukoistavansa enemmän kuin koskaan ennen. Miten kauniit, hyvin hoidetut hiukset voivat luoda lisää itseluottamusta. Ovathan hiukset kuin kruunu pään päällä. Kiitos upea ammattilainen, upea persoona Nina Jokinen, että olet kulkenut vierelläni kasvussani.

Lisää kauneutta meikkauksella

Hyvä terveys -lehden kuvauksien jälkeen on tullut useita muita tilaisuuksia, joissa olen ollut kuvattavana tai muuten esillä julkisuudessakin. Näistä, ei yhtään vähäisimpänä, voisin mainita Joonas Berghällin ohjaaman dokumenttielokuvan Miehiä ja Poikia. Olihan se upeaa saada lähteä ensi-iltaan kahden ammattilaisen käsien kautta. Hiukset laittoi luonnollisesti Nina, kertakaikkiaan upean juhlameikin loi Hannele Herttua, Herttuattaren kauneuspilkussa. Todellinen ”päiväni prinsessana” fiilis, kun heidän luotaan lähdin kohti elokuvan ensi-iltaa ja juhlia. Tämän jälkeen Hannele on aina ensimmäinen, jolle soitan ennen kuvauksia. Jos vain mahdollista, aikataulutan mielelläni kuvaukset Hannelen aikataulun mukaan. Toki meikkaan itse arkimeikin, mutta ammattilainen luo meikin tilanteeseen sopivaksi. Olipa sitten kysymys iltatilaisuudesta, kuvauksesta voimakkaissa valoissa tai kuvaus, jossa olen oma ”arki-itseni”, hän tietää miten tukea persoonaani. Kun Hannelen käsistä lähden, tiedän voivani mennä kuvauksiin tai muuhun tilaisuuteen jälleen kerran luottavaisin mielin.

Oma persoona kukoistamaan

Koska olen itse saanut kokea oman persoonani vahvistumisen näiden upeiden naisten käsissä, niin haluan jakaa tätä ilosanomaa. Kannustan etsimään itsellesi sellaisen ammattilaisen, johon voit luottaa. Puhukaa niin paljon, että ymmärrätte toisianne ihan oikeasti. Ja ennen kaikkea kukoista oma itsenäsi, omanlaisena persoonanasi.

Haluan jakaa hyvinvoinnin iloa

Kerran istuessani meikattavana, nämä kaksi upeaa naista Nina ja Hannele miettivät milloin heille sopisi pitää ”kauneusilta”. Tästä innostuneena itselläni lähti heti mieli kulkemaan poluille, jossa toivottavasti voin koota ystäväni tai muun porukan kasaan ja saamme yhdessä jakaa näiden naisten osaaminen. Eihän sitä tiedä, vaikka ensin joogaisimme yhdessä, sen jälkeen meitä hemmoteltaisiin ja ilta jatkuisi yhteisen illallispöydän äärelle… Kuka lähtee ”upea nainen” päivään mukaan?

Lisätietoja kauneudenhoitopalveluista sekä meikkauksesta löydät Hannelen nettisivuilta: https://www.herttuattarenkauneuspilkku.fi/

Paljaana ja riisuttuna itseni äärellä – kohtasin läheisriippuvuuteni

Jos minulla on mahdollisuus voida paremmin, niin miksi en tarttuisi siihen ja ottaisi apua vastaan. Käymäni minnesotamallinen läheistenhoitojakso on kymmenen päivän pituinen. Se on tarkoitettu alkoholistien tai päihderiippuvaisten läheisille. Jaksolla läheisillä on mahdollisuus saada apua läheisriippuvuuteen ja päästä alkuun oman toipumisensa tiellä.

Alkoholismi on nimensä mukaisesti holistinen sairaus. Se sairastuttaa läheisen päihderiippuvaisen rinnalla. Minnesotamallinen hoito on holistinen, läheisille ja alkoholisteille tai päihderiippuvaisille on olemassa oma hoitokokonaisuutensa.

Harkinta omalle läheishoitojaksolle lähdöstä

Oma läheishoitojaksolle lähtöni oli pitkän harkinnan tulos. Vaikka sisimmässäni tiesin, että varmasti saisin apua, epäröin silti sinne hakeutumista. Mietin, olenko minä oikeasti hoidon tarpeessa. Olenko minä riittävän läheisriippuvainen mennäkseni jaksolle. Toisaalta mietin, että mennessäni hoitojaksolle, joutuisin myöntämään ja tunnustamaan, ettei kaikki ole hyvin. En myöskään tiennyt etukäteen mitä kaikkea jakso pitäisi sisällään. En pystynyt suunnitella valmiiksi ja hallita tulevaa, niin kuin olin tottunut tekemään.

Käytyään oman alkoholistien hoitojaksonsa, mieheni voi hyvin. Aloin tuntea jopa kateutta hänen hyvinvoinnistaan. Mietin, että missä on minun ennennäkemättömän hyvä elämäni. Minä olin hoitanut perheen, kodin ja pitänyt kulissit yllä, ettei totuus elämästämme paljastuisi. Hoidon käytyään mieheni kertoi kaikille onnellisesta raittiista elämästään. Missä oli minun kiitokseni? Mihin kaatuivat kulissit? Mieheni kertoi sairaudestaan avoimesti ja minä paljastuin. Häpeäni perheessämme tulikin esiin. Kaikki hulluus, jonka keskellä olin elänyt tuli päivänvaloon minun pyytämättäni. Ei tarvinnut olla ”kummoinenkaan Einstein” tietääkseen, että olin elänyt tuota aikaa. Olinhan minä hänen vaimonsa.

Kun mieheni puhui avoimesti sairaudestaan, koin yhtä aikaa sekä häpeää omasta paljastumisestani, että kiitollisuutta mieheni rehellisyydestä. Puhumalla sairaudestaan, hän hoiti itseään. Minulle rehellisyys on omilta vanhemmiltani opittu tärkeä arvo. Häpeä alkoholistiperheen elämästä oli ajanut minut elämään vasten tätä tärkeää arvoa, rehellisyyttä. Seuratessani mieheni avoimuuden ja rehellisyyden kautta lisääntyvää hyvinvointia, kypsyi sisälläni halu lähteä omalle hoitojaksolle. Päätin, että jos minulla on mahdollisuus voida paremmin, halusin ottaa tuosta mahdollisuudesta selvää.

Tuntui oudolta olla potilas

Hoitojakso alkoi sanoilla: ”Hei, olen Tuula läheisriippuvainen”. Heti hoitojakson alussa sain oman potilasnumeron. Tuntui oudolta olla potilas. Olin hoitanut kotia ja työssäni fysioterapeuttina kuntoutan asiakkaitani. Vähitellen hoitojakson edetessä sisäistin ja tunnustin, ettei kukaan ollut ilman syytä hakeutunut hoitojaksolle. Minullakin oli hoidon tarve. Aloin jo hoitojakson alussa tuntea kiitollisuutta siitä, että minulla on alkoholistipuoliso. Ilman sitä en olisi hoitolaitoksella hakemassa itselleni apua ja oppimassa tuntemaan itse itseni paremmin.

Suuren jännityksen päivä ja syväsukellus tunteisiin

Hoitojaksolla jokainen läheinen saa oman päivän, jolloin on mahdollisuus kertoa oma elämäntarinansa. Tarina alkaa päivästä, jolloin synnyin ja päättyy nykypäivään. Ohjeena oli kertoa rehellisesti omasta elämästä. Nyt ei ollut enää aika kertoa alkoholistin elämästä vaan omasta.

Toinen ohje oli, että on tärkeää kertoa erityisesti ne asiat, joiden kohdalla tuntuu etten ainakaan tuota asiaa halua tai kehtaa kertoa. Helposti tuli myös tunne, että enhän minä voi ”valittaa”, kun ei minulla nyt sentään yhtä vaikeaa tai kamalaa elämää ole ollut kuin tuolla toisella. Tällöin terapeutit viisaasti palauttivat miettimään omaa elämää sanoen: ”Tämä ei ole ”kurjuuskilpailu”. Jokaisen tunne on oma ja oikea. Kukaan muu ei ole elänyt sinun elämääsi ja sinulle tunne on totta. Jos jokin asia on aiheuttanut voimakkaan tunnereaktion, niin se on oikeasti tapahtunut ja nyt on aika kertoa se.”

Muistan suunnattoman jännityksen oman päiväni aamuna. Oli aika kertoa kaikki syvimmät häpeää, pelkoa ja hämmennystä aiheuttaneet tapahtumat elämässäni. En tiennyt kuinka pitkä päivä tulisi olemaan. Ohje oli käyttää juuri niin kauan aikaa, kun tarvitsee. Päivän aikana pidettäisiin kahvi- ja lounastauot, mutta muuten olisi puheenvuoro minulla. Ohjeena oli myös unohtaa kello ja muut tilassa olevat läheisjakson potilaat ja terapeutti. Tarkoituksena oli kertoa itse itselleen oman elämän tapahtumat ja erityisesti ne vaikeimmat asiat.

Päiväni kesti aamusta iltaan. Ajantajuni hävisi täysin. Välillä itkin, välillä nauroin, välillä pelontunne, jossa olin elänyt, oli niin vahva, että tuntui kuin olisin elänyt sen ajan elämässäni uudelleen. Kuvasin tuntemukseni keskenmenosta. Kuvasin myös tunteeni uudesta raskaudesta, joka yllätti juuri, kun olin ajatellut, etten uskalla yrittää lasta mieheni alkoholismin vuoksi. Toisaalta päivä kului kuin siivillä, toisaalta tuntui kuin olisin elänyt nuo neljäkymmentä vuotta uudestaan kaikkine iloineen, suruineen ja pelkoineen.

Päivän merkityksellisimmät hetket

Merkityksellisimpiin hetkiin päivän aikana kuului hetki, jolloin kerroin isäni kuolemasta ollessani vain 9-vuotias. Luulin käsitelleeni surun aikuisuuteen mennessä, mutta en tiennyt sisälläni edelleen olevasta hämmennyksen tunteesta. Muistan tänäkin päivänä hetken, kun 9-vuotiaana kuulin sanat: ”Isä on poissa”. Mietin mielessäni, että tietysti hän on poissa, hän on saamassa syöpähoitoa sairaalassa. Samaan aikaan muistan hämmentyneeni täysin siitä, että ihmiset ympärilläni itkevät. Mietin, miksi kaikki itkevät? En osaa sanoa, milloin minulle selvisi tosiasia, että isä oli kuollut. Hän ei enää tulisi kotiin, hän ei olisi täällä fyysisesti kanssamme. Luultavasti asia selvisi minulle piankin, mutta tuo hämmennyksen tunne oli vahva. Sitä en ollut unohtanut yli kolmeenkymmeneen vuoteen.

Suurta häpeää aiheutti hetki, kun kerroin elämäni varrella olleesta seurustelusuhteesta, jossa olin ollut erittäin mustasukkaisen miehen kanssa. Olin pelon vuoksi hyväksynyt itseäni kohtaan käytöstä ja alistamista, jota en muuten ikinä olisi hyväksynyt. Kerroin myös miten parisuhde päättyi tilanteeseen, jossa hain oikeuslaitokselta lähestymiskieltoa. Oli todella hämmentävää ja nöyryyttävää saada oikeudessa kuulla tuomarilta, että näethän sinä, eihän hän ole edes täällä oikeussalissa. Eihän sinulla ole mitään hätää, etkä tarvitse lähestymiskieltoa. Kuitenkin muutamaa viikkoa aiemmin olin soittanut Naisten linjalle ja saanut ohjeen, että muistathan, sinulla on todellinen uhka ja sinä et kuvittele tätä. Yksi suunnatonta pelkoa aiheuttanut tilanne oli, kun hiippailin kotona 45 minuuttia hiiren hiljaa, jotta rapussa odottamassa seissyt entinen miesystäväni ei kuulisi minun olevan kotona. Hän yritti tulla minua tapaamaan, vaikka olin pyytänyt häntä pysymään poissa elämästäni. Hän oli vakuuttanut oikeuslaitokselle, että olisi vain halunnut tulla hakemaan tavaroitaan.

Hullunkuriset ja itselleni epäsopivat toimintatavat selkiytyvät

Kun olin kertonut koko elämäni nykypäivään asti, aloin itsekin jo nähdä vastauksen kysymyksiini, jotka olin esittänyt itselleni vietyäni mieheni päihdehoitoon. Miksi minulle kävi näin? Miksi elämäni ei ole helpompaa? Miksi vielä kaikkien elämäni varrella olleiden vaikeuksien jälkeen valitsin itselleni alkoholistimiehen? Aloin nähdä omat itselleni sopimattomat toimintatavat. Olin itse hyväksynyt itseäni kohtaan huonoa kohtelua. Halusin aina auttaa, halusin ymmärtää ja halusin rakastaa, mutta sillä kustannuksella, että oma hyvinvointini oli todellisella koetuksella.

Terapeutin sanat ärsyttivät

Kun olin kertonut oman elämäkertani, oli muiden hoidossa olevien aika kertoa tarinani heille herättämät tunteet. Lisäksi terapeutti kertoi omat havaintonsa ja neuvonsa miten tästä eteenpäin.

Terapeutin kuvatessa omat havaintonsa kertomastani, ei niistä monikaan asia enää tullut yllätyksenä. Olin jo kertomukseni aikana alkanut nauraa huomatessani kertovani aina uudestaan omaa hullunkurista käytöstäni eri tilanteissa elämäni aikana. Sain tämän käytöksen perusteella jopa lisänimen, jota nykyisin kannan huvittuneesti ja suorastaan ylpeydellä, ”Drama Queen”.

Kaksi terapeutin esiin tuomaa asiaa olivat erittäin merkityksellisiä. Toinen niistä oli pyyntö minulle itselleni, kertoa siinä hetkessä, nyt aikuisena ihmisenä, tuolle 9-vuotiaalle Tuulalle, mitä hän olisi toivonut kuulevansa ja mikä häntä olisi auttanut ymmärtämään isän kuolema. Niinpä kerroin siinä hetkessä itse kuvitellulle 9-vuotiaalle itselleni konkreettiset sanat: ”Isä on kuollut”. Voimme käydä häntä muistamassa haudalla, mutta hän ei enää ole täällä fyysisesti meidän kanssamme. Vaikka aikaa oli kulunut yli kolmekymmentä vuotta, niin nuo sanat tuntuivat edelleen auttavan ymmärtämään ja erityisesti hyväksymään hämmennys.

Toinen asia, jonka terapeutti totesi, ei ollut ollenkaan helppo niellä. Lause aiheutti suunnattoman ärsytyksen. Hänen sanansa olivat: ”Niin sekaisin tunteistaan, ettei tunnista tunteitaan”. Jakson aikana oli useaan kertaan painotettu, että suuren tunnereaktion aiheuttavat asiat ovat niitä, joiden äärelle kannattaa pysähtyä. Silloin kannattaa ikään kuin katsoa itse itseään peiliin ja tutkia mistä nuo tunteet kumpuavat.

Olen aina ollut itseäni kohtaan melko ankara. Haluan osata asiat hyvin, tehdä asiat mieluummin täydellisesti. Muille hyväksyn oppimisen, harjoittelun sekä epäonnistumisen. Itse itselleni olin kuitenkin hyvin toisenlainen. Niinpä tuo terapeutin toteama tuntui suorastaan epäoikeudenmukaiselta. Miten niin minä en mukamas tuntisi tunteitani. No, ennen kuin hermostuin terapeutille, niin muistin sanat, kannattaa katsoa peiliin. Lauseesta, ”niin sekaisin tunteistaan, ettei tunnista tunteitaan”, tuli useiden kuukausien ajaksi tärkein oppini.

Pysähdyin useita kertoja katsomaan itseäni peiliin

Harjoitellessani kohtaamaan asioita uudella tavalla, tutkimaan itse itseäni ja toimintatapojani, jouduin pysähtymään monta kertaa tilanteessa, jossa en tunnistanut senhetkistä tunnetta. Sanoin monen monituista kertaa miehelleni, että minulla on nyt jokin tunne, mutta en osaa sanoa mikä se tunne on. Erityisesti viha, kiukku ja katkeruus olivat tunteita, jotka olin haudannut jonnekin syvälle sisääni. Kun vähitellen aloin ensin tunnistaa noita tunteita, pystyin sen jälkeen miettimään mistä ne mahdollisesti kumpusivat ja miten ne voisin käsitellä.

Edelleen tunnen kaikkia noita tunteita, mutta nykyisin pystyn ymmärtämään mistä ne kumpuavat. Joutuessani kohtaamaan arvojeni vastaista käytöstä, epärehellisyyttä, epätasa-arvoisuutta, epäkunnioittavaa käytöstä toisia ihmisiä kohtaan, minulle saattaa tulla voimakaskin tunnereaktio. Pysähdyn tunteen sekä asian äärelle ja mietin, voinko tehdä asialle jotain. Jos voin, kerään rohkeutta pyrkiä muuttamaan asiaa. Jos taas en voi, pyrin löytämään tyyneyden hyväksyä asia. Välillä vaikeinta on olla viisas ja erottaa nämä kaksi toisistaan, asiat joihin voi vaikuttaa ja asiat, jotka on hyväksyttävä.

Puolisoni Christer Schoultz on kertonut paljon julkisuudessa omasta alkoholismisairaudestaan ja siitä toipumisesta. Hän on raitistunut avioliittomme aikana. Minulta on usein kysytty miten sait miehesi hoitoon, miten olet jaksanut elää alkoholistin rinnalla, miten nyt voit luottaa hänen raittiuteen, miten koit hänen juomisensa?

Harvoin kysytään, millaista apua sinä olet saanut tai miten sinä olet toipunut? Läheisen sairastumista tai käytöstä alkoholistin rinnalla ei useinkaan oteta puheeksi. Syynä on ehkä häpeä, ehkä tietämättömyys. Useimmilla meillä kuitenkin on itselle epäsopivia toimintamalleja, vaikkei olisi edes elänyt alkoholistin rinnalla. Minäkin olin oppinut itselleni epäsopivia käytösmalleja jo kauan ennen kuin edes olin tavannut Christerin. Kuitenkin omista itselle epäsopivista toimintamalleista on mahdollista päästä eroon.

Tällä tekstilläni ja asioiden avoimella kertomisella haluan antaa tukea ja rohkeutta epäsopivien käytösmallien kanssa eläville. Toivon teidän uskaltavan hakea apua ja uskaltavan ottaa askeleen omaan itseenne ja oppia elämään oman näköistä elämää. Omalta osaltani voin vakuuttaa sen olevan kaiken sen vaivan arvoista.

”Beauty begins the moment you decide to be yourself, Coco Chanel”

Lisää tietoa ja  toipumistarinoita päihderiippuvuudesta sekä läheisriippuvuudesta on saatavilla mm. www.kantamo.fi

Se merkitsevä yksi prosentti – läheisriippuvuus ja alkoholismi

Hei, olen Tuula, läheisriippuvainen. Nämä sanat sanoin omalla läheistenhoitojaksollani minnesotamallisessa hoidossa. Ennen hoitojaksolle menoani mietin, olenko minä oikeasti läheisriippuvainen. Eihän minulla ole edes kokemusta alkoholismista lapsuudessani. Lisäksi ajattelin, että lapsuuteni oli onnellinen, en minä ainakaan voi olla yhtä läheisriippuvainen kuin nuo muut. Esittelen nyt kuitenkin itseni noin, koska niin kuuluu kaikkien läheisjaksolla olevien sanoa.

Alkoholismi on koko perheen sairaus, josta koko perheen on mahdollista toipua. Alkoholismista tai läheisriippuvuudesta toipuminen ei tapahdu itsestään, vaan se vaatii työtä jokaiselta itseltään. Se vaatii myös omien käytösmallien huomaamista ja niiden muuttamista. Kuitenkin ennen tätä työtä, ehkä tärkeimpänä, se vaatii nöyrtymistä myöntää sairaus, oli se sitten alkoholismi tai läheisriippuvuus.

Läheishoitojaksoni ajatuksia

Hoitojaksoni alussa en kokenut olevani läheisriippuvainen. Olinhan minä se joka olin saanut mieheni lähtemään päihdehoitoon. Olin mielestäni sankari, en sairas. Olinhan myös pyörittänyt viiden lapsen uusioperheen arkea, kaiken mieheni päihteidenkäytöstä johtuvan hulluuden keskellä. En siis mitenkään voinut olla sairas. Kuitenkin jollain tasolla tiesin käyttäytymismallieni olleen hullunkurisia. Tuskin kukaan hakeutuisi päihderiippuvaisten läheisten hoitojaksolle ”ihan muuten vaan”. Käsitykseni läheisriippuvuudesta selkiytyi kuitenkin hoitojaksollani hyvin nopeasti. Läheisriippuvuutta kuvattiin sanoilla, epämääräinen määrä itselle epäsopia toimintatapoja. Lisäksi kuvaus, että läheinen muuttaa omaa käyttäytymistään alkoholistin rinnalla, sai minut ymmärtämään olevani läheisriippuvainen. Olin esimerkiksi valehdellut, ettei mieheni pysty tulemaan teatteriin selkäkivun vuoksi. Totuus oli kuitenkin, että hän oli liian humalassa lähteäkseen perheen kanssa teatteriin. Toimin pitkään omien arvojeni vastaisesti. Olin valehdellut puolisoni puolesta ja samalla levittänyt kasvoilleni hymyn peittääkseni kaiken sairaan, hulluuden ja pahoinvoinnin, jota koin ja jota kotonamme tapahtui. Säilytin kulissit niin korkealla, kuin vain pystyin ja yritin piilottaa pahoinvointini mahdollisimman leveän hymyn taakse.

Ilo, hymy ja periksiantamattomuus

Olen lapsesta asti ollut iloinen ja positiivinen ihminen. Uskon, että meissä jokaisessa on jotain hyvää. Minulla on myös vahva halu ymmärtää asioita ja ihmisiä, eikä tuomita ketään tai mitään ymmärtämättömyyttäni. Haluan selvittää ja ”kääntää kaikki kivet” ennen kuin annan periksi. Halu ymmärtää sairautta ja sen aiheuttamaa käytöstä auttoi meitä molempia mieheni kanssa toipumaan sairauksistamme. Kuitenkin ennen kuin löytyi oikeanlainen hoitomuoto, tuo tapa hyväksyä ja aina vaan ymmärtää vei meitä syvemmälle sairauksiimme. Näin miehessäni samaan aikaan alkoholismisairauden aiheuttaman käytöksen sekä hänen hyvät puolensa rakastavana puolisona ja isänä. Haluni ymmärtää ja hyväksyä sairaus pahensi meidän molempien oloa. En tiennyt millainen apu tai hoito olisi toimivaa. Uskoin pitkään ”rakastavani hänet raittiiksi” tai kunhan tuen häntä riittävästi, niin hän pystyy lopettamaan juomisen. Sain kokea kerta toisensa jälkeen pettymyksen, koska hän juomattomien kausien jälkeen avasi jälleen kerran korkin. Ennen nuorimman lapsemme syntymää ja sen jälkeen hän oli muutaman kuukauden juomatta. Jälleen toivoin, että tällä kertaa hän pysyisi raittiina. Kuinka vähän ymmärsinkään sairaudesta nimeltä alkoholismi. Ei hän ollut raitis, hän oli juomaton, nykyään ymmärrän niiden olevan kaksi täysin eri asiaa. Meistä kumpikaan ei ollut ymmärtänyt millaisesta sairaudesta on kyse. Halusin uskoa, että viimeistään lapsen syntymä olisi tärkeämpi kuin pullo. Miten nöyryyttävältä se tuntuikaan, kun eivät vanhemmat lapset, minä tai edes pieni viaton vauva ollut arvokkaampi kuin pullo. Näin ajattelin, kun en ymmärtänyt alkoholismisairautta.

Infotilaisuus sairaudesta alkoholismi

Alkoholisti voi raitistua ymmärrettyään sen olevan sairaus. Lisäksi auttaa ymmärrys, että se on krooninen, etenevä ja hoitamattomana ennenaikaiseen kuolemaan johtava sairaus. Tämän hän voi ymmärtää saadessaan toimivaa hoitoa. Läheinen voi toipua, kun hän ymmärtää sekä alkoholismin sairautena että omat itselleen epäsopivat toimintatavat sekä oppii elämään itsensä näköistä elämää. Alkoholistin läheinen alkaa muuttaa omaa elämäänsä säilyttääkseen kulissit, peittääkseen häpeän ja selvitäkseen yhteisestä elämästä, jossa alkoholistiin ei voi luottaa. Halusin periksiantamattomasti yrittää löytää apua alkoholismisairauteen. Etsin lähes turhautumiseen asti tietoa ja apua yksin. Olin jo luovuttamassa, mutta päätin vielä kerran etsiä netistä tietoa ja löysin minnesotahoitolaitoksen puhelinnumeron. Soitin ja kysyin olisiko enää mitään tehtävissä vai olisiko parempi erota ja pelastaa itseni ja lapset. Puhelun aikana sain kuulla vaihtoehtoja mitä voisi tehdä saadakseen alkoholistin hoitoon. Kaikkiin ehdotuksiin vastasin kokeiltu, kokeiltu, kokeiltu, kunnes puhelimeen vastannut päihdeterapeutti totesi, että moni päihderiippuvainen ja läheinen on saanut apua infotilaisuudesta, jossa kerrotaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Ahaa, no sitä ei ole kokeiltu. Seuraavana iltana istuimme infotilaisuudessa ja kuulimme miten vakavasta sairaudesta on kyse. Samalla kuulimme myös miten päihderiippuvuudesta voi toipua. Infotilaisuuden piti myös itse raitistunut päihdeterapeutti. Kaikilla minnesotamallisen hoitomuodon terapeuteilla on taustalla oma toipumiskokemus. Päihdeterapeuteilla on kokemus raitistumisesta ja läheisterapeuteilla läheisriippuvuudesta toipumisesta.

Rakastin mieheni melkein hautaan

Tuona iltana kuunneltuamme infon ymmärsin, että mieheni ei eläisi kauan, ellei hän pääsisi pian hoitoon. Olin siis rakastamassa häntä hautaan. Tuona iltana tiesin mikä olisi ”viimeinen kiveni käännettäväksi”. Otin kalenterin käteen ja kysyin, milloin hän lähtisi hoitoon. Annoin vaihtoehdoksi kaksi ovea, joko hoitolaitoksen ovesta sisään tai kotiovesta ulos ja avioero. Muuta vaihtoehtoa ei enää olisi. En voisi rakastaa häntä hautaan. Mielessäni toivoin hänen valitsevan ”oikein” ja antavan meille mahdollisuuden elää yhdessä. Samalla tiesin, että minun olisi toteutettava ero, jos hän päättäisi kieltäytyä hoidosta. Omilta sanoiltani olisi täysin pohja pois, jos en toteuttaisi suunnitelmaani erosta. Mieheni on myöhemmin sanonut, että jos olisin uhannut erolla, mutta en olisi sitä toteuttanut, hän olisi kokenut, ettei hänellä ole oikeasti vaaraa erosta. Olin miettinyt asian valmiiksi ja olin valmis eroamaan tarvittaessa. Olisiko se ollut rankkaa, kyllä, mutta en enää olisi voinut elää hoitamattoman sairauden kanssa. Jos taas olisin jatkanut juomisen mahdollistamista, en ainakaan olisi saanut mahdollisuutta elää mieheni kanssa, vaan hän olisi kuollut hyvin pian.

Mieheni lähtö päihdehoitoon

Muistan elävästi sen päivän, kun matka kohti päihdehoitolaitosta alkoi. En edelleenkään uskaltanut luottaa, että mieheni jäisi hoitoon. Juttelin mahdollisimman neutraalisti matkan ajan, etten vain nyt mitenkään provosoisi häntä, ettei hän vaan nyt päättäisi muuttaa mieltänsä ja jättää menemättä hoitoon. Hoitolaitoksella oli lämmin vastaanotto ja meidät vastaanotettiin halauksin. Saimme hetken kahdestaan, ennen kuin lähtisin ajamaan takaisin kotiin. En osannut puhua mitään, en uskaltanut toivoa mitään, odotin vain hetkeä, että saisin ”juosta kovaa” pakoon, ettei mieheni vaan tulisi mukaan. Halasimme, toivotin hyvää hoitojaksoa ja kävelin autolle. Käynnistettyäni auton ajoin niin nopeasti kuin pystyin ensimmäisen mutkan taakse tiensivuun itkemään. Istuin autossa, tärisin ja itkin. Itkin samaan aikaan helpotuksesta, mieheni oli ainakin nyt jäänyt hoitolaitokselle. Saisimme toivottavasti ainakin kuukauden elää rauhassa. Itkin väsymystä, itkin pettymystä, miksi minulle kävi näin. Miksi minä olin valinnut alkoholistimiehen. Miksei minun elämäni ollut helpompaa. Myöhemmin omalla läheistenhoitojaksollani selvisi vastaus kysymyksiini. Vastaus oli yksinkertaisesti se, että olin läheisriippuvainen. Istuessani autossa ja hieman rauhoituttuani soitin ystävälleni ja huokaisin: ”Nyt hän on siellä, hän jäi hoitolaitokselle”.

Viikko päihdehoitoa takana

Päihdehoitolaitoksella on tarkat ohjeet ja säännöt, myös puhelinajat on määritelty. Olin onnellinen, ettei hoitolaitokselta saanut soittaa milloin vain. Sain silläkin tapaa rauhan. Tiesin, ettei minun tarvitsisi vastata puhelimeen ja miettiä miten hän voi, vaan hän oli hoitolaitoksen vastuulla. Eihän minun olisi pitänyt olla vastuussa aikuisesta ihmisestä, mutta läheisriippuvaisena huolehdin hänestäkin lasten lisäksi. Kun viikko hoitoa oli kulunut, oli puhelinaika. Muistan elävästi ensimmäisen puhelun. Mieheni puhuu muutenkin paljon, mutta sitä puheen määrää ja innostusta en unohda koskaan. Hän kertoi viikon tapahtumista, kaikesta oppimastaan, kaikesta mitä hän oli ymmärtänyt sairaudesta, itsestään ja hän jopa sanoi, ettei hänen tarvitsisi juoda enää koskaan. Sen jälkeen hän jatkoi, että nyt hän ymmärtää miksi hän on juonut ja hän on äärettömän helpottunut ja onnellinen, ettei hänen tarvitse enää juoda. SIIS MITÄ? Viikko hoitoa ja mieheni puhuu raittiudesta ja siitä, ettei tarvitse juoda enää. Muistan tässäkin kohtaa oman ajatukseni, no ihan sama, puhukoon mitä vaan, kunhan pysyy hoitolaitoksella tuon kuukauden. Myöhemmin omakin ymmärrykseni lisääntyi ja nykyisin ymmärrän täysin tuon tunteen, ettei nimenomaan tarvitse juoda. Juominen oli miehellänikin ollut pakonomaista. Kun tuohon asiaan saa ymmärryksen, niin raittiutta on lopulta helppo hoitaa.

Elämää hoitojakson jälkeen ja se merkitsevä yksi prosentti

Mieheni alkoholistienhoitojakson ja minun läheistenhoitojaksoni jälkeen elämämme jatkui ja opettelimme yhdessä uudenlaista arkea. Luottamusta ei rakenneta hetkessä, mutta se on mahdollista rakentaa uudestaan, jos siihen on molemmilla halua. Kun mieheni hoitojaksosta oli kulunut jo lähes vuosi ja jo kuukausia omastakin läheistenhoitojaksostani, ystäväni kysyi: ”luotatko miehesi raittiuteen?” Vastasin täysin spontaanisti: ”kyllä 99%:sti”. Hetken mietittyäni säikähdin, mikä siis oli tuo yksi prosentti? Mieheni kävi säännöllisesti jatkohoidossa, hoiti sairauttaan päivittäin puhumalla tunteistaan, eikä minulla ollut syytä epäillä hänen raittiuttaan. Kuitenkin jokin minussa jätti itselleni oikeuden tuohon yhden prosentin epäluottamukseen. Hätkähdin, koska tuohan tarkoitti sitä, etten elänyt arvojeni mukaan. En kunnioittanut tasa-arvoista parisuhdetta. Mikä antoi minulle oikeuden vaatia mieheltäni täyttä luottamusta minun käytökselleni ja samaan aikaan minä saisin jättää oven hieman raolleen. Voisin ”paeta paikalta” tai ”läimäyttää oven nenän edestä kiinni” vain siitä syystä, että hänellä on sairaus nimeltä alkoholismi ja hän on mielestäni tehnyt minulle niin paljon pahaa. Tämä yksi prosentti antaisi minulle aina aseen ”puukottaa selkään” ja todeta, että sinä olet alkoholisti ja syyllinen milloin mihinkin… Ei, ei minulla ole tuollaista oikeutta tasa-arvoisessa parisuhteessa. Minun tulee luottaa, että hän hoitaa sairauttaan. Minun ei tule ”kytätä” edes tuon yhden prosentin verran hänen sairauden hoitamistaan. Minulla ei ole edes yhden prosentin verran oikeutta syyttää häntä hänen alkoholismistaan. Ei hän ole valinnut geenejään, ei hän ole pahuuttaan minua loukannut. Hän on ollut sairas ihminen, ne asiat on nyt käsitelty, ne on puhuttu ja niistä voi edelleen puhua. Nyt olisi aika luottaa 100%, jotta parisuhde voisi olla tasa-arvoinen. Suorastaan häpesin tuota yhtä prosenttia.  Samaan aikaan olin onnellinen, että olin huomannut sen ja pysähtynyt miettimään mistä se kumpuaa. Sen jälkeen pystyin myöntämään sen myös ääneen. Siitä alkoi meidän yhteinen, tasa-arvoinen, toisia 100% kunnioittava parisuhde. Tämä ei tarkoita, että kaikki pitää hyväksyä, vaan sitä, että kaikesta voi puhua ja asioista voi sopia. Toisinaan toimimme vieläkin ajattelemattomasti, mutta sisällä ei ”asu” perusasetuksena oikeus olla parempi, arvokkaampi tai luotettavampi kuin toinen. Virheitä saa ja on inhimillistä tehdä, mutta niistä keskustellaan ja tarvittaessa pyydetään anteeksi, ilman toisen ihmisarvon loukkaamista.

Rohkeutta muuttua ja uskallus kertoa oma tarinani

Pitkään olin sitä mieltä, että mieheni saa kertoa elämästään niin paljon kuin haluaa, mutta itse en halua omilla kasvoillani tulla läheisriippuvuudesta julkisuuteen. Aikaa myöden kuitenkin itselleni vahvistui ajatus, että läheisenkin ääni olisi saatava esiin. Olen itse äärimmäisen kiitollinen mahdollisuudesta toipua. Haluan kertoa omasta toipumisestani, jotta muillakin olisi siihen mahdollisuus. Ensimmäinen askeleeni kertoa toipumisestani julkisesti oli mieheni kanssa yhdessä antamamme haastattelu. Se julkaistiin Hyvä Terveys -lehdessä maaliskuussa 2019. Samaan aikaan sai ensi-iltansa dokumenttielokuva Miehiä ja poikia. Elokuvassa on yhtenä tarinoista perheemme toipumistarina. En olisi uskonut miten upeita asioita voi tulla elämään, kun uskaltaa kertoa rehellisesti oman tarinansa.

Seuraavassa blogissa kerron lisää omasta läheishoitojaksostani ja omasta toipumisestani.

Elokuva Miehiä ja poikia on näytetty Docventures sarjassa 5.11.2019 YLE2 kanavalla ja Areenassa.

Efter Nio -ohjelmassa olen haastattelussa alkoholistin läheisen näkökulmasta maanantaina 11.11.2019 YLE fem kanavalla.

Äidin muistokynttilän liekki on sammunut – liekin lämpö elää minussa

Olin 9-vuotias isäni kuollessa. 45-vuotias äitini kuollessa. Olen siis orpo. Minussa ja lapsissa elää kuitenkin vahvana molempien isäni ja äitini perintö ja perimä. Saan ylpeydellä kantaa heiltä saamiani arvoja. Toivottavasti osaan niitä myös siirtää omille lapsilleni.

Muistotilaisuudessa saimme äidin läheiseltä ystävältä kirkon työntekijältä kynttilän. Todella kauniin ja ison valkoisen kynttilän. Olen polttanut sitä Butterfly Lover -taulun edessä iltaisin. Joka kerta sytyttäessäni kynttilän tunnen äidin lämmön ja läsnäolon. Tuo hetki on ollut minulle tärkeä. Kynttilä on nyt palanut loppuun ja sen liekki on sammunut. En voi enää sytyttää tuota äidin muistoksi saamaani kynttilää uudestaan koskaan. Kuitenkaan äidin muisto ei häviä koskaan. Minun perimästäni puolet on äidiltä puolet isältä. He molemmat ovat sydämessäni aina. Kynttilä oli minulla lähes vuoden. Äitini kuolemasta tulee kohta vuosi. Ei ole päivääkään, ettenkö olisi häntä miettinyt ja muistanut. Ei ole päivääkään, ettenkö olisi häntä kiittänyt saamastani kasvatuksesta ja ennenkaikkea pyytettömästä rakkaudesta sekä huolenpidosta. Hän oli lempein ihminen, jonka maanpäällä olen tavannut. Hän halusi nähdä kaikissa jotain hyvää ja kaunista. Hänellä oli suuri sydän auttaa. Hänelle lapset ja lapsenlapset olivat kaikki kaikessa.

Isäni puolestaan oli periaatteen mies. Periksiantamaton ja rehellinen. Kun hän jotain teki, hän teki sen huolellisesti ja kestäväksi. Hän oli rakennusmestari ja halusi rakentaa kestävää. Turhautuessaan kestämättömään rakennustapaan, hän lähti Suomenlinnaan entisöintitöihin, jotta hän voisi seistä tekemänsä ja valvomansa työn takana.

Olen äärettömän kiitollinen arvoista rehellisyys, toisten kunnioitus, tasa-arvo, halu ymmärtää ja hyväksyä erilaisuutta, halu auttaa ja opettaa. Näillä arvoilla olen elämässäni voinut elää omannäköistäni elämää, välillä kompuroiden, mutta mutkistakin selviten arvoihin aina uudestaan peilaten. Olen äärettömän onnellinen lapsista. Heille toivottavasti olen osannut siirtää arvot, joihin he voivat elämän käännekohdissa ja kolhuissa peilata ja tarttua jatkaakseen omannäköistään elämää.

Olin 9-vuotias isäni kuollessa. 45-vuotias äitini kuollessa. Olen siis orpo. Minussa ja lapsissa elää kuitenkin vahvana molempien isäni ja äitini perintö ja perimä. Saan ylpeydellä kantaa heiltä saamiani arvoja. Toivottavasti osaan niitä myös siirtää omille lapsilleni.

Muistotilaisuudessa saimme äidin läheiseltä ystävältä kirkon työntekijältä kynttilän. Todella kauniin ja ison valkoisen kynttilän. Olen polttanut sitä Butterfly Lover -taulun edessä iltaisin. Joka kerta sytyttäessäni kynttilän tunnen äidin lämmön ja läsnäolon. Tuo hetki on ollut minulle tärkeä. Kynttilä on nyt palanut loppuun ja sen liekki on sammunut. En voi enää sytyttää tuota äidin muistoksi saamaani kynttilää uudestaan koskaan. Kuitenkaan äidin muisto ei häviä koskaan. Minun perimästäni puolet on äidiltä puolet isältä. He molemmat ovat sydämessäni aina. Kynttilä oli minulla lähes vuoden. Äitini kuolemasta tulee kohta vuosi. Ei ole päivääkään, ettenkö olisi häntä miettinyt ja muistanut. Ei ole päivääkään, ettenkö olisi häntä kiittänyt saamastani kasvatuksesta ja ennenkaikkea pyytettömästä rakkaudesta sekä huolenpidosta. Hän oli lempein ihminen, jonka maanpäällä olen tavannut. Hän halusi nähdä kaikissa jotain hyvää ja kaunista. Hänellä oli suuri sydän auttaa. Hänelle lapset ja lapsenlapset olivat kaikki kaikessa.

Isäni puolestaan oli periaatteen mies. Periksiantamaton ja rehellinen. Kun hän jotain teki, hän teki sen huolellisesti ja kestäväksi. Hän oli rakennusmestari ja halusi rakentaa kestävää. Turhautuessaan kestämättömään rakennustapaan, hän lähti Suomenlinnaan entisöintitöihin, jotta hän voisi seistä tekemänsä ja valvomansa työn takana.

Olen äärettömän kiitollinen arvoista rehellisyys, toisten kunnioitus, tasa-arvo, halu ymmärtää ja hyväksyä erilaisuutta, halu auttaa ja opettaa. Näillä arvoilla olen elämässäni voinut elää omannäköistäni elämää, välillä kompuroiden, mutta mutkistakin selviten arvoihin aina uudestaan peilaten. Olen äärettömän onnellinen lapsista. Heille toivottavasti olen osannut siirtää arvot, joihin he voivat elämän käännekohdissa ja kolhuissa peilata ja tarttua jatkaakseen omannäköistään elämää.

Valitako rohkeus vai pelko? Rohkeus voitti.

Tuula Schoultz

Olin yksityistunnilla harjoittelemassa pilatesta ja tulossa oli kaksi eritavalla haastavaa liikettä. Molempia liikkeitä olin jopa pelännyt viimeisen raskauden jälkeen. Hetken mietin, että kieltäydynkö tekemästä liikkeitä vai kerronko totuuden. Päätin uskaltaa myöntää pelkoni ääneen. Pelon lisäksi samalla pääsin yli ehkä vielä pahemmasta haasteesta, häpeästä. Olisihan minun pitänyt pilateskouluttajana pystyä tekemään kaikki pilatesliikkeet tai näin olin ajatellut. Uskalsin kuitenkin luottaa ohjaajaan ja kertoa pelkoni sekä voittaa häpeäni. Olin äärettömän onnellinen, etten antanut niiden estää etenemästä omassa harjoittelussani ja kuntoutuksessani.

Synnytyksestä kuntoutuminen

Kuntoutin omaa kehoani todella pitkään kolmannen raskauden jäljiltä (raskaudesta nyt 4 vuotta). Selkäkipu oli välillä jatkuvaa ja päivittäistä. Hitaasti (välillä tuskallisen hitaasti) sain itseni vahvistumaan ja kuntoutumaan.

Häpeän aiheutin itselleni siitä, että olen kehonkäytön ammattilainen, enkä uskaltanut tehdä liikkeitä, joita minun tulisi opettaa. Pelkäsin suurta selkärangan taaksetaivutusta ja pilatesliikettä nimeltä Teaser, eli kiusa. Pelkäsin molemmissa liikkeissä kipua. Selässäni nikamien välissä oleva välilevy on revennyt noin 20-vuotiaana kahteen kertaan. Olin voimistellut varhaiseen aikuisuuteen asti ja tottunut tekemään paljon taaksetaivutuksia. Kuitenkin selän vaurioituminen sai minut varomaan alaselkäni liikettä. Olen kuntouttanut selkääni ja ylläpitänyt sen hyvinvointia tekemällä kaikkiin suuntiin selkärangan liikettä aina. Olen kuitenkin tehnyt taaksetaivutuksia erityisen varovaisesti, hallitusti ja maltillisesti, pelon vuoksi. Olen pelännyt kipua. Viimeinen ja kolmas raskaus sai selkäni jälleen erittäin kivuliaaksi laajan erkauman vuoksi, eikä sen kuntoutuminen tapahtunut luonnollisesti.

Teaser, eli kiusa ja kipu

Synnytyksen jälkeen, jouduin kuntouttamaan omaa kehoani pitkään. Kuntoutuksen aikana kokeilin liikettä teaser sekä matolla että pilateslaitteella, mutta molemmissa kipu selkään oli niin kova, etten pitkään aikaan uskaltanut yrittää uudestaan. Tein vatsalihaksia vahvistavaa harjoittelua muilla liikkeillä ja jossain kohtaa uskalsin ja pystyin jälleen tekemään liikkeen matolla. Laitteella tehtynä liike vaatii hallintaa, tasapainoa, koordinaatiota sekä liikkeen oikeaa rytmiä. Lisäksi mielessäni pelkäsin taaksetaivutusta. Lähtöasento on selinmakuulta taaksetaivutuksesta laitteen reilusti lattiatason yläpuolella. Pelkäsin kivun olevan niin kova, että noustessani vain istuinluiden varaan istumaan putoaisin laitteen päältä.

Olin siis kuntouttanut itseäni pitkään ja saanut itseni vahvistumaan lopulta niin paljon, että uskalsin voittaa pelkoni ja kokeilla uudestaan teaser-liikettä laitteella. Liike on nimensä mukaisesti vaativa ja todellinen ”kiusa”. Selinmakuulta, taaksetaivutuksesta nousu vatsalihasten voimalla ja tasapainon hallinnalla kulmaistuntaan yhdellä sulavalla liikkeellä. Vihdoin se onnistui ilman selän kipua. Tunnistin liikkeen aikana kohdan, jossa kipu tai pelko kivusta aiemmin esti liikkeen tekemisen. Nyt en tuntenut kipua ja uskalsin jatkaa liikettä. Mikä voittaja fiilis. Olin voittanut häpeän, pelon sekä kivun.

Luottamus

Olin yksityistunnilla ja tiesin ohjaajan olevan lähellä auttamassa, jos olisin meinannut pudota. Suurin apu oli kuitenkin luottamus. Luottamus ohjaajaan, joka on läsnä vain minua varten. Luottamus ohjaajaan, jolle uskallan kertoa kivusta ja häpeästä. Minun ei tarvitse pelätä. Hän auttaa vaikeuksien yli ja eteenpäin.

Miten vapauttava tunne olikaan voittaa pelkoni. Miten vapauttaa olikaan uskaltaa olla rohkea ja myöntää omat tunteensa häpeä ja pelko. Miten vapauttavaa oli uskaltaa pyytää apua ja luottaa. Päästyäni näistä tunteista yli, olin valmis jatkamaan yksinkin. Kuitenkin ohjattuna yhdessä tehden saan harjoittelusta paljon enemmän. Ohjaajan silmät näkevät paljon enemmän, kädet antavat tukea paljon enemmän. Sen lisäksi sekä kädet että kannustus vievät vielä pidemmälle kuin mihin yksin pystyisin. Luottamus on iso asia antaessa oman kehomielensä toisen ohjattavaksi.

Kiitollisuus luottamuksesta

Koen suurta kunnioitusta kaikkia asiakkaitani kohtaan, jotka luottavat puolestaan minuun omassa kuntoutuksessaan tai harjoittelussaan. Yhdessä olemme enemmän ja voimme voittaa lähes mitä vaan.

Uuden alku

Tuula Schoultz blogi

Katsoessani elämääni taaksepäin huomaan olleeni useamman kerran elämäni aikana jonkin uuden edessä. Aina en oikein ole tiennyt minne matka vie, mutta ajatus uudesta on rakentunut pitkään ja vastauksen hahmotuttua on suunta tuntunut selkeältä. Näin kävi joogakoulutuksenkin suhteen. Jooga oli säännöllinen osa elämääni noin kaksikymmentä vuotta sitten. Astangajooga oli juuri tullut Suomeen ja harjoittelin säännöllisesti 2-4 kertaa viikossa useamman vuoden ajan. Sain ensimmäisen kerran selkäni kuntoon kahden oletetun välilevyrepeämän jälkeen ja pystyin jatkamaan työtäni fysioterapeuttina. Elämässä tuli kuitenkin uuden alku ja muutto USA:n ja myöhemmin Ruotsiin. Jooga jäi, koska lähellä olleella liikuntastudiolla ei ollut joogaa tarjolla.

Muutaman ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen muutto takaisin Suomeen ja kahden pienen lapsen syntymän jälkeen aloitin itseni kuntouttamisen kotona. Löysin Method Putkiston ja Somatic Pilateksen sekä myöhemmin Somatic Stretching menetelmän. Opiskelin menetelmien ohjaajaksi sekä palasin lasten saamisen jälkeen fysioterapeutin työhöni. Jooga oli silloin tällöin yksittäisinä tunteina elämässäni mukana. En kuitenkaan syventynyt joogaharjoitteiden syvempiin tarkoituksiin tai mahdollisuuksiin. Itselleni oli helppoa ymmärtää anatomian ja fysiologian näkökulmasta liikettä sekä ohjata sitä. Minulle oli selkeää ja luontevaa opettaa tieteellisesti todistetun tiedon pohjalta liikettä. Aikanaan aloin asiakkaiden ohjaamisen lisäksi kouluttaa opiskelijoita kehon hyvinvointia lisäävien sekä kuntouttavien menetelmien ohjaajiksi.

Opettaessani pilateskoulutuksessa, on siinä usein mukana joogaopettajia. Heillä on paljon hyviä kysymyksiä. Huomaan usein vastaavani, että en tunne joogaa niin hyvin, että voisin kertoa siitä, sanoa miten joogassa tulisi jotain asiaa opettaa tai miksi joogassa opetetaan jokin asia eritavalla kuin esim. pilateksessa. Nämä kysymykset herättavät joka kerta mielenkiintoni ja kaipuuni ymmärtää joogaa syvemmin kuin fyysisenä harjoituksena.

Ajatus ymmärtää joogaa syvemmin kehittyi ja vahvistui siis sisälläni vuosien ajan. Pääsiäisenä 2019 kerroin tuttavalleni etsineeni itselleni sopivaa joogaopettajakoulutusta jo pidemmän aikaa. Noin viikko keskustelumme jälkeen hän lähetti minulle viestissä linkin Heartful Yoga -opettajakoulutuksesta. Lukiessani koulutuksen sisältöä tiesin saaneeni vastauksen mikä olisi juuri minulle oikea koulutuskokonaisuus. Anatomian kertaus on aina paikallaan, mutta tässä kohtaa elämääni koin monipuolisuuden ja erilaisten kouluttajien osallistumisen kokonaisuuteen suureksi rikkaudeksi. Tulisin saamaan kaipaamiani erilaisia näkökulmia joogasta. Koulutuksen vahvuudeksi koin myös oman harjoittelun jakson ennen keväällä 2020 alkavaa opettajuuden opiskelua. Syksyn aikana ehtisin jälleen saada joogan liikekielen kehooni sekä harjoittelun omaan päivittäiseen elämääni.

Muistan vielä miten toukokuussa jännitin lähetettyäni hakemukseni. Toivoin että vuosikymmenten liikkeen parissa työskentely, NLP Practitioner-koulutus sekä tietysti elämänkokemukseni olisivat vahvuuteni ja pääsisin aloittamaan opinnot, vaikka jooga ei ollut ollutkaan päivittäisessä elämässäni aktiivisesti pitkään aikaan. Voi sitä onnen tunnetta ja kihelmöintiä vatsanpohjassa, kun sain tietää tulleeni hyväksytyksi mukaan koulutukseen. Tästä alkaisi elämässäni jälleen yksi uusi alku.

Uuden alussa ja muutoksen keskellä

Olin toukokuussa 2019 tullut hyväksytyksi Heartful Yoga -opettajakoulutukseen. Olin uuden elämän vaiheen äärellä. Halusin herättää joogaharjoittelun uudestaan säännölliseksi viikoittaiseksi harjoitusmuodokseni noin kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Ajattelin sovittavani viikkoaikatauluuni useita ohjattuja joogatunteja, ihan niin kuin silloin aiemminkin. Olin käynyt 2-4 kertaa viikossa tunnilla ja niin haaveilin tekeväni taas uudestaan (ainakin kahdesti viikossa). Oma elämäni oli kuitenkin muuttunut tässä välillä. Olin saanut kolme lasta sekä kaksi bonuslasta. Arjessamme on 1-5 lasta kotona eri aikoina. Lasten vanhempia on mieheni ja minun lisäksi kolme. Viiden lapsen koulujen (neljä eri), päiväkodin, harrastusten sekä molempien meidän yrittäjyyden yhdistäminen ei ollutkaan millään tavalla samanlaista. Kahden aikuisen ihmisen elämässä joogan harrastaminen useita kertoja viikossa ohjatusti oli ollut helppo järjestää. Nyt oli aika miettiä miten yhdistää harjoittelu omaan nykyiseen arkeeni. Pelastuksekseni osoittautui nettipalvelu Yogobe. Sen avulla pystyn harjoittelemaan kotona tai matkoilla ohjatusti oman aikatauluni mukaan.

Netissä olevien harjoitusten määrä yllätti minut positiivisesti. Aluksi tuntui, että oli jopa valinnan vaikeus. Pysähtyessäni oman kehon äärelle ja kuunnellessani omia tarpeitani löydän itselleni oikean harjoituksen. Valitsen illalla rauhoittavan harjoittelun niihin päiviin, jotka ovat hektisiä, aktivoivan harjoitteen niihin aamuihin, jolloin tarvitsen keholle herättelyä ja lihakset hereille tukemaan kehoani. Rauhallisina viikonloppuaamuina saatan meditoida ja sen jälkeen tehdä kehoa herättelevän harjoittelun. Ohjatulle tunnille pääsy on ihanaa luksusta ja ”omaa aikaa”. Sekin on järjestettävissä, kunhan vain suunnittelen sen aikatauluuni. Kuitenkin tässä kohtaa elämääni koen helpommaksi mahdollisuuden harjoitella ”ohjatusti” Yogobe-ohjelmien avulla. Minun ei tarvitse tarkasti aikatauluttaa omaa harjoitteluani ja saan joogaopettajaopintojen alussa kokeilla mahdollisimman monenlaisia eri joogan muotoja kotona varaamatta aikaa siirtymiseen. Muuttuneesta elämäntilanteesta huolimatta pystyn sovittamaan harjoituksen päivittäiseen elämääni. Edelleen mieluiten menen ohjatulle tunnille, koska saan olla täysin läsnä itselleni ilman keskeytyksiä ja saan ohjaajan avustuksen tarvittaessa. Pidän ihmisten oikeista kohtaamisista ja läsnäolosta. Lisäksi säännöllisesti harjoitellessa myös ohjaaja oppii tuntemaan kehoni ja pystyy näin viemään harjoitustani eteenpäin. Molemmat tavat harjoitella ovat siis tulleet elämääni varmasti jäädäkseen. Uusi vaihe elämässäni on alkanut ja muutos on mahdollinen.

Teksti julkaistu Heartfulyoga vieraskynä-sivulla 1.10.2019.

Teksti: Tuula Schoultz
Kuva: Petri Rajamäki