Se merkitsevä yksi prosentti – läheisriippuvuus ja alkoholismi

Hei, olen Tuula, läheisriippuvainen. Nämä sanat sanoin omalla läheistenhoitojaksollani minnesotamallisessa hoidossa. Ennen hoitojaksolle menoani mietin, olenko minä oikeasti läheisriippuvainen. Eihän minulla ole edes kokemusta alkoholismista lapsuudessani. Lisäksi ajattelin, että lapsuuteni oli onnellinen, en minä ainakaan voi olla yhtä läheisriippuvainen kuin nuo muut. Esittelen nyt kuitenkin itseni noin, koska niin kuuluu kaikkien läheisjaksolla olevien sanoa.

Alkoholismi on koko perheen sairaus, josta koko perheen on mahdollista toipua. Alkoholismista tai läheisriippuvuudesta toipuminen ei tapahdu itsestään, vaan se vaatii työtä jokaiselta itseltään. Se vaatii myös omien käytösmallien huomaamista ja niiden muuttamista. Kuitenkin ennen tätä työtä, ehkä tärkeimpänä, se vaatii nöyrtymistä myöntää sairaus, oli se sitten alkoholismi tai läheisriippuvuus.

Läheishoitojaksoni ajatuksia

Hoitojaksoni alussa en kokenut olevani läheisriippuvainen. Olinhan minä se joka olin saanut mieheni lähtemään päihdehoitoon. Olin mielestäni sankari, en sairas. Olinhan myös pyörittänyt viiden lapsen uusioperheen arkea, kaiken mieheni päihteidenkäytöstä johtuvan hulluuden keskellä. En siis mitenkään voinut olla sairas. Kuitenkin jollain tasolla tiesin käyttäytymismallieni olleen hullunkurisia. Tuskin kukaan hakeutuisi päihderiippuvaisten läheisten hoitojaksolle ”ihan muuten vaan”. Käsitykseni läheisriippuvuudesta selkiytyi kuitenkin hoitojaksollani hyvin nopeasti. Läheisriippuvuutta kuvattiin sanoilla, epämääräinen määrä itselle epäsopia toimintatapoja. Lisäksi kuvaus, että läheinen muuttaa omaa käyttäytymistään alkoholistin rinnalla, sai minut ymmärtämään olevani läheisriippuvainen. Olin esimerkiksi valehdellut, ettei mieheni pysty tulemaan teatteriin selkäkivun vuoksi. Totuus oli kuitenkin, että hän oli liian humalassa lähteäkseen perheen kanssa teatteriin. Toimin pitkään omien arvojeni vastaisesti. Olin valehdellut puolisoni puolesta ja samalla levittänyt kasvoilleni hymyn peittääkseni kaiken sairaan, hulluuden ja pahoinvoinnin, jota koin ja jota kotonamme tapahtui. Säilytin kulissit niin korkealla, kuin vain pystyin ja yritin piilottaa pahoinvointini mahdollisimman leveän hymyn taakse.

Ilo, hymy ja periksiantamattomuus

Olen lapsesta asti ollut iloinen ja positiivinen ihminen. Uskon, että meissä jokaisessa on jotain hyvää. Minulla on myös vahva halu ymmärtää asioita ja ihmisiä, eikä tuomita ketään tai mitään ymmärtämättömyyttäni. Haluan selvittää ja ”kääntää kaikki kivet” ennen kuin annan periksi. Halu ymmärtää sairautta ja sen aiheuttamaa käytöstä auttoi meitä molempia mieheni kanssa toipumaan sairauksistamme. Kuitenkin ennen kuin löytyi oikeanlainen hoitomuoto, tuo tapa hyväksyä ja aina vaan ymmärtää vei meitä syvemmälle sairauksiimme. Näin miehessäni samaan aikaan alkoholismisairauden aiheuttaman käytöksen sekä hänen hyvät puolensa rakastavana puolisona ja isänä. Haluni ymmärtää ja hyväksyä sairaus pahensi meidän molempien oloa. En tiennyt millainen apu tai hoito olisi toimivaa. Uskoin pitkään ”rakastavani hänet raittiiksi” tai kunhan tuen häntä riittävästi, niin hän pystyy lopettamaan juomisen. Sain kokea kerta toisensa jälkeen pettymyksen, koska hän juomattomien kausien jälkeen avasi jälleen kerran korkin. Ennen nuorimman lapsemme syntymää ja sen jälkeen hän oli muutaman kuukauden juomatta. Jälleen toivoin, että tällä kertaa hän pysyisi raittiina. Kuinka vähän ymmärsinkään sairaudesta nimeltä alkoholismi. Ei hän ollut raitis, hän oli juomaton, nykyään ymmärrän niiden olevan kaksi täysin eri asiaa. Meistä kumpikaan ei ollut ymmärtänyt millaisesta sairaudesta on kyse. Halusin uskoa, että viimeistään lapsen syntymä olisi tärkeämpi kuin pullo. Miten nöyryyttävältä se tuntuikaan, kun eivät vanhemmat lapset, minä tai edes pieni viaton vauva ollut arvokkaampi kuin pullo. Näin ajattelin, kun en ymmärtänyt alkoholismisairautta.

Infotilaisuus sairaudesta alkoholismi

Alkoholisti voi raitistua ymmärrettyään sen olevan sairaus. Lisäksi auttaa ymmärrys, että se on krooninen, etenevä ja hoitamattomana ennenaikaiseen kuolemaan johtava sairaus. Tämän hän voi ymmärtää saadessaan toimivaa hoitoa. Läheinen voi toipua, kun hän ymmärtää sekä alkoholismin sairautena että omat itselleen epäsopivat toimintatavat sekä oppii elämään itsensä näköistä elämää. Alkoholistin läheinen alkaa muuttaa omaa elämäänsä säilyttääkseen kulissit, peittääkseen häpeän ja selvitäkseen yhteisestä elämästä, jossa alkoholistiin ei voi luottaa. Halusin periksiantamattomasti yrittää löytää apua alkoholismisairauteen. Etsin lähes turhautumiseen asti tietoa ja apua yksin. Olin jo luovuttamassa, mutta päätin vielä kerran etsiä netistä tietoa ja löysin minnesotahoitolaitoksen puhelinnumeron. Soitin ja kysyin olisiko enää mitään tehtävissä vai olisiko parempi erota ja pelastaa itseni ja lapset. Puhelun aikana sain kuulla vaihtoehtoja mitä voisi tehdä saadakseen alkoholistin hoitoon. Kaikkiin ehdotuksiin vastasin kokeiltu, kokeiltu, kokeiltu, kunnes puhelimeen vastannut päihdeterapeutti totesi, että moni päihderiippuvainen ja läheinen on saanut apua infotilaisuudesta, jossa kerrotaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Ahaa, no sitä ei ole kokeiltu. Seuraavana iltana istuimme infotilaisuudessa ja kuulimme miten vakavasta sairaudesta on kyse. Samalla kuulimme myös miten päihderiippuvuudesta voi toipua. Infotilaisuuden piti myös itse raitistunut päihdeterapeutti. Kaikilla minnesotamallisen hoitomuodon terapeuteilla on taustalla oma toipumiskokemus. Päihdeterapeuteilla on kokemus raitistumisesta ja läheisterapeuteilla läheisriippuvuudesta toipumisesta.

Rakastin mieheni melkein hautaan

Tuona iltana kuunneltuamme infon ymmärsin, että mieheni ei eläisi kauan, ellei hän pääsisi pian hoitoon. Olin siis rakastamassa häntä hautaan. Tuona iltana tiesin mikä olisi ”viimeinen kiveni käännettäväksi”. Otin kalenterin käteen ja kysyin, milloin hän lähtisi hoitoon. Annoin vaihtoehdoksi kaksi ovea, joko hoitolaitoksen ovesta sisään tai kotiovesta ulos ja avioero. Muuta vaihtoehtoa ei enää olisi. En voisi rakastaa häntä hautaan. Mielessäni toivoin hänen valitsevan ”oikein” ja antavan meille mahdollisuuden elää yhdessä. Samalla tiesin, että minun olisi toteutettava ero, jos hän päättäisi kieltäytyä hoidosta. Omilta sanoiltani olisi täysin pohja pois, jos en toteuttaisi suunnitelmaani erosta. Mieheni on myöhemmin sanonut, että jos olisin uhannut erolla, mutta en olisi sitä toteuttanut, hän olisi kokenut, ettei hänellä ole oikeasti vaaraa erosta. Olin miettinyt asian valmiiksi ja olin valmis eroamaan tarvittaessa. Olisiko se ollut rankkaa, kyllä, mutta en enää olisi voinut elää hoitamattoman sairauden kanssa. Jos taas olisin jatkanut juomisen mahdollistamista, en ainakaan olisi saanut mahdollisuutta elää mieheni kanssa, vaan hän olisi kuollut hyvin pian.

Mieheni lähtö päihdehoitoon

Muistan elävästi sen päivän, kun matka kohti päihdehoitolaitosta alkoi. En edelleenkään uskaltanut luottaa, että mieheni jäisi hoitoon. Juttelin mahdollisimman neutraalisti matkan ajan, etten vain nyt mitenkään provosoisi häntä, ettei hän vaan nyt päättäisi muuttaa mieltänsä ja jättää menemättä hoitoon. Hoitolaitoksella oli lämmin vastaanotto ja meidät vastaanotettiin halauksin. Saimme hetken kahdestaan, ennen kuin lähtisin ajamaan takaisin kotiin. En osannut puhua mitään, en uskaltanut toivoa mitään, odotin vain hetkeä, että saisin ”juosta kovaa” pakoon, ettei mieheni vaan tulisi mukaan. Halasimme, toivotin hyvää hoitojaksoa ja kävelin autolle. Käynnistettyäni auton ajoin niin nopeasti kuin pystyin ensimmäisen mutkan taakse tiensivuun itkemään. Istuin autossa, tärisin ja itkin. Itkin samaan aikaan helpotuksesta, mieheni oli ainakin nyt jäänyt hoitolaitokselle. Saisimme toivottavasti ainakin kuukauden elää rauhassa. Itkin väsymystä, itkin pettymystä, miksi minulle kävi näin. Miksi minä olin valinnut alkoholistimiehen. Miksei minun elämäni ollut helpompaa. Myöhemmin omalla läheistenhoitojaksollani selvisi vastaus kysymyksiini. Vastaus oli yksinkertaisesti se, että olin läheisriippuvainen. Istuessani autossa ja hieman rauhoituttuani soitin ystävälleni ja huokaisin: ”Nyt hän on siellä, hän jäi hoitolaitokselle”.

Viikko päihdehoitoa takana

Päihdehoitolaitoksella on tarkat ohjeet ja säännöt, myös puhelinajat on määritelty. Olin onnellinen, ettei hoitolaitokselta saanut soittaa milloin vain. Sain silläkin tapaa rauhan. Tiesin, ettei minun tarvitsisi vastata puhelimeen ja miettiä miten hän voi, vaan hän oli hoitolaitoksen vastuulla. Eihän minun olisi pitänyt olla vastuussa aikuisesta ihmisestä, mutta läheisriippuvaisena huolehdin hänestäkin lasten lisäksi. Kun viikko hoitoa oli kulunut, oli puhelinaika. Muistan elävästi ensimmäisen puhelun. Mieheni puhuu muutenkin paljon, mutta sitä puheen määrää ja innostusta en unohda koskaan. Hän kertoi viikon tapahtumista, kaikesta oppimastaan, kaikesta mitä hän oli ymmärtänyt sairaudesta, itsestään ja hän jopa sanoi, ettei hänen tarvitsisi juoda enää koskaan. Sen jälkeen hän jatkoi, että nyt hän ymmärtää miksi hän on juonut ja hän on äärettömän helpottunut ja onnellinen, ettei hänen tarvitse enää juoda. SIIS MITÄ? Viikko hoitoa ja mieheni puhuu raittiudesta ja siitä, ettei tarvitse juoda enää. Muistan tässäkin kohtaa oman ajatukseni, no ihan sama, puhukoon mitä vaan, kunhan pysyy hoitolaitoksella tuon kuukauden. Myöhemmin omakin ymmärrykseni lisääntyi ja nykyisin ymmärrän täysin tuon tunteen, ettei nimenomaan tarvitse juoda. Juominen oli miehellänikin ollut pakonomaista. Kun tuohon asiaan saa ymmärryksen, niin raittiutta on lopulta helppo hoitaa.

Elämää hoitojakson jälkeen ja se merkitsevä yksi prosentti

Mieheni alkoholistienhoitojakson ja minun läheistenhoitojaksoni jälkeen elämämme jatkui ja opettelimme yhdessä uudenlaista arkea. Luottamusta ei rakenneta hetkessä, mutta se on mahdollista rakentaa uudestaan, jos siihen on molemmilla halua. Kun mieheni hoitojaksosta oli kulunut jo lähes vuosi ja jo kuukausia omastakin läheistenhoitojaksostani, ystäväni kysyi: ”luotatko miehesi raittiuteen?” Vastasin täysin spontaanisti: ”kyllä 99%:sti”. Hetken mietittyäni säikähdin, mikä siis oli tuo yksi prosentti? Mieheni kävi säännöllisesti jatkohoidossa, hoiti sairauttaan päivittäin puhumalla tunteistaan, eikä minulla ollut syytä epäillä hänen raittiuttaan. Kuitenkin jokin minussa jätti itselleni oikeuden tuohon yhden prosentin epäluottamukseen. Hätkähdin, koska tuohan tarkoitti sitä, etten elänyt arvojeni mukaan. En kunnioittanut tasa-arvoista parisuhdetta. Mikä antoi minulle oikeuden vaatia mieheltäni täyttä luottamusta minun käytökselleni ja samaan aikaan minä saisin jättää oven hieman raolleen. Voisin ”paeta paikalta” tai ”läimäyttää oven nenän edestä kiinni” vain siitä syystä, että hänellä on sairaus nimeltä alkoholismi ja hän on mielestäni tehnyt minulle niin paljon pahaa. Tämä yksi prosentti antaisi minulle aina aseen ”puukottaa selkään” ja todeta, että sinä olet alkoholisti ja syyllinen milloin mihinkin… Ei, ei minulla ole tuollaista oikeutta tasa-arvoisessa parisuhteessa. Minun tulee luottaa, että hän hoitaa sairauttaan. Minun ei tule ”kytätä” edes tuon yhden prosentin verran hänen sairauden hoitamistaan. Minulla ei ole edes yhden prosentin verran oikeutta syyttää häntä hänen alkoholismistaan. Ei hän ole valinnut geenejään, ei hän ole pahuuttaan minua loukannut. Hän on ollut sairas ihminen, ne asiat on nyt käsitelty, ne on puhuttu ja niistä voi edelleen puhua. Nyt olisi aika luottaa 100%, jotta parisuhde voisi olla tasa-arvoinen. Suorastaan häpesin tuota yhtä prosenttia.  Samaan aikaan olin onnellinen, että olin huomannut sen ja pysähtynyt miettimään mistä se kumpuaa. Sen jälkeen pystyin myöntämään sen myös ääneen. Siitä alkoi meidän yhteinen, tasa-arvoinen, toisia 100% kunnioittava parisuhde. Tämä ei tarkoita, että kaikki pitää hyväksyä, vaan sitä, että kaikesta voi puhua ja asioista voi sopia. Toisinaan toimimme vieläkin ajattelemattomasti, mutta sisällä ei ”asu” perusasetuksena oikeus olla parempi, arvokkaampi tai luotettavampi kuin toinen. Virheitä saa ja on inhimillistä tehdä, mutta niistä keskustellaan ja tarvittaessa pyydetään anteeksi, ilman toisen ihmisarvon loukkaamista.

Rohkeutta muuttua ja uskallus kertoa oma tarinani

Pitkään olin sitä mieltä, että mieheni saa kertoa elämästään niin paljon kuin haluaa, mutta itse en halua omilla kasvoillani tulla läheisriippuvuudesta julkisuuteen. Aikaa myöden kuitenkin itselleni vahvistui ajatus, että läheisenkin ääni olisi saatava esiin. Olen itse äärimmäisen kiitollinen mahdollisuudesta toipua. Haluan kertoa omasta toipumisestani, jotta muillakin olisi siihen mahdollisuus. Ensimmäinen askeleeni kertoa toipumisestani julkisesti oli mieheni kanssa yhdessä antamamme haastattelu. Se julkaistiin Hyvä Terveys -lehdessä maaliskuussa 2019. Samaan aikaan sai ensi-iltansa dokumenttielokuva Miehiä ja poikia. Elokuvassa on yhtenä tarinoista perheemme toipumistarina. En olisi uskonut miten upeita asioita voi tulla elämään, kun uskaltaa kertoa rehellisesti oman tarinansa.

Seuraavassa blogissa kerron lisää omasta läheishoitojaksostani ja omasta toipumisestani.

Elokuva Miehiä ja poikia on näytetty Docventures sarjassa 5.11.2019 YLE2 kanavalla ja Areenassa.

Efter Nio -ohjelmassa olen haastattelussa alkoholistin läheisen näkökulmasta maanantaina 11.11.2019 YLE fem kanavalla.

2 Replies to “Se merkitsevä yksi prosentti – läheisriippuvuus ja alkoholismi”

  1. Todella tuttua tarinaa läheisriippuvuudesta. Alkoholistin vaimona elin 70-luvulla, kahden pienen lapsen kanssa. Väkivaltaa sekä henkisesti, että ruumiillisesti. Pienet lapseni siinä kaikessa, jossa minäkään en kyennyt olemaan hyvä äiti. Näin koin sen, että hoivasin miestäni ja yritin parantaa ja uskoin auttavani häntä, vaikka se vei sisältäni kaiken. Minut aivopestiin elämään siinä kurjuudessa, koska kukaan minusta ei huolisi, jos lähtisin. Uskoin kaiken ja anteeksiantojani oli paljon.

    1. Hei Tanja, kuulostaa tutulta. Sairaus on julma. Omalta osaltani toivon kirjoitukseni tuovan toivoa toipumisesta. Itse koin vaikeaksi etsiä ja löytää apua. Tieto lisää mahdollisuuksia toipumiseen ja koskaan ei ole myöhäistä hakea apua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *