Rohkeana ja paljaana, kutreineni ja kurveineni

Oletko saanut kokea sellaista läsnäoloa, jossa tunnet yhtä aikaa itseni sensuelliksi, kauniiksi, upeaksi, vahvaksi ja herkäksi? Minä sain kokea tuon kaiken. Tuossa hetkessä ajattelin niitä kulkemiani polkuja, joita en missään tapauksessa haluaisi elää ja kokea uudestaan. Samaan aikaan mielessäni oli kaikki se hyvä mitä elämässäni on. Eletty elämä ja kokemukset ovat rakentaneet minusta samaan aikaan rohkean ja herkän. Juuri sellaisen ihmisen, joka tuossa hetkessä ja tänä päivänä olen. Aito.

Pelko johti muutokseen ja rohkeuteen

”Oletpa sinä rohkea, voi miten rohkeasti olet tarttunut tilanteeseen ja uskaltanut astua muutokseen!” Tämän kaltaisia kommentteja kuulin useita ollessani alkoholistien läheisten minnesotamallisella hoitojaksolla. Olin juuri kertonut elämäntarinani syyskuusta 1973 syyskuuhun 2016. En oikein ymmärtänyt, kun minun sanottiin olevan rohkea. Itse koin, että asiat oli tehtävä, koska niiden kanssa ei vaan voinut enää elää. En minä ollut mielestäni rohkea. Olin tehnyt elämässäni suuriakin muutoksia, koska oli pakko. Pelko ajoi minut muutokseen. Pelkäsin mitä tapahtuisi, jos en tekisi muutosta. Omasta mielestäni tässä ei ollut mitään rohkeaa. Ajattelin, että tilanteessa ei vaan kertakaikkiaan ollut vaihtoehtoja.

Mitä minä silloin sitten pelkäsin? Pelkäsin olla oma itseni, pelkäsin olla aidosti näkyvä, pelkäsin aikanaan juovan alkoholistimieheni kuolevan. Aiemmassa parisuhteessa pelkäsin hukkaavani itsenäisyyteni sekä oman persoonani. Olin elämässäni saanut kuulla millainen minun tulisi olla, mikä olisi sopivaa pukeutumista, mikä olisi sopiva tapa elää ja paljon muuta. Tai ainakin näin olin itse kokenut. Toisinaan myös muokkasin käytöstäni sen mukaan, mitä ajattelin minulta odotettavan.

Miten suhtautua muutokseen

Elämässäni on hetkiä, joita en ikinä halua elää uudestaan. Samaan aikaan olen kiitollinen kaikista kokemuksista. Ne ovat luoneet minusta ihmisen, joka uskaltaa muuttua. Muutokset eivät enää saa alkuaan pelosta, vaan muutos tapahtuu lempeästi itse itseäni kohtaan. Kaikki muutokset eivät edelleenkään ole helppoja, mutta päätös ja tahto muutokseen tapahtuu rohkeasti, ennen kuin tarvitsee pelätä. Tänä päivänä myös luotan intuitiooni. Se ohjaa minua vahvasti elämässäni.

Uusi kokemus kuvauksista

Kesäkuussa näin ilmoituksen erityisestä kuvauksesta. Oma tunteeni oli heti vahva siitä, että tuo kuvaus olisi minua varten. Kuvaajaa en tuntenut entuudestaan, kuvaus tuntui samaan aikaan jännittävältä ja juuri oikealta. Tiesin, että tämä päivä olisi minun…ja toki myöhemmin myös mieheni ❤️. Olin varannut ajan itselleni Boudoir-kuvauksiin. Boudoir tarkoittaa pientä huonetta tai salonkia, jossa nainen viimeistelee pukeutumistaan tai ottaa vastaan lähimpiä ystäviään.(Wikipedia)

Kuvauspäivänä astelin luottomeikkitaiteilijan Hannele Herttuan ehostettavaksi. Hän läsnäolollaan ja syvällä ymmärryksellään tiesi millainen meikki tällä kertaa olisi sopiva. Nyt oli Hollywood glamourin aika.

Ennen kuvauksiin menoa huomasin jännityksen nousevan pintaan. Olen työnikin puolesta ollut monenlaisissa kuvauksissa mukana. Olen myös esittänyt soolona burleski-esityksen yleisön edessä. En kuitenkaan missään kuvauksessa tai esityksessä ole riisuutunut kokonaan. Pysähdyin tuon jännityksen tunteen äärelle lempeästi. Mietin, ettei minun tarvitse ikinä näyttää kuvia kenellekään, jos minusta siltä tuntuu. Voisin olla täysin läsnä hetkessä aitona oma itsenäni ja nauttia.

Kuvaus juuri minua varten

Olimme sopineet kuvaajan kanssa tapaavamme helsinkiläisen hotellin aulassa. Tavatessamme hän tervehti minua iloisesti ja suuntasimme kohti hotellihuonetta. Huoneen ikkunasta avautui kaunis jugendtalojen näkymä. Olin kuin kotonani. Rakastan kauniita vanhoja rakennuksia. Rupatelimme hetken ja näytin ”kuvausrekvisiittani” kuvaaja Elisa Salomäelle. Hän vaikutti heti helposti lähestyttävältä ja luontevalta ihmiseltä, joka todella halusi minun tuntevan itseni tärkeimmäksi. Erityisesti pidin hänen tavasta kohdata minut ihmisenä ja yksilönä. Hänellä ei ollut ”valmista sapluunaa”, jota olisimme alkaneet toteuttaa, vaan hän tarttui hetkeen katsoi minua ja halusi juuri minun näyttävän kauniilta. Hän totesikin kauniisti, ettei hän voi etukäteen tietää mistä suunnasta kuvata, koska meillä kaikilla on omanlaiset kurvit ja mutkat kehossa. Kuitenkin ammattitaidollaan hän pystyi hetkessä näkemään esimerkiksi mistä suunnasta ja missä valossa kuva kannattaa ottaa, jotta juuri minun kurvini näyttäisivät kauniilta. Toisessa kohtaa hän kiipesi pöydälle ja välillä tuolille kuvaamaan saadakseen parhaan kuvakulman.

Kuvaushetkessä, kauniissa meikissä ja täysin paljaana, luontevan ja luotettavan kuvaajan kameran edessä, sain olla juuri sellainen kuin olen. Kokemus oli upea ja kaunis. Uskalsin luottaa ja sain olla tilanteessa kaikella tapaa paljaana omana itsenäni.

Kuvaus oli niin upea kokemus, että toivoisin mahdollisimman monen uskaltavan asettua kameran eteen ja näkevänsä itsensä taitavan kuvaajan kuvaamana, upeana omana itsenään.

Osa kuvista on tässä blogissa ja loput juuri siinä tarkoituksessa, johon ne alun perin oli suunniteltu, itselleni ja yllätykseksi rakkaalle miehelleni❤️

Kuvat: Elisa Salomäki, justshootmefin

Elisasta löydät lisää instagram.com/justshootmefin/?hl=fi,  justshootmefin.com

Hannelesta löydät lisää instagram.com/hanneleherttua/?hl=fi, herttuattarenkauneuspilkku.fi/

Minusta, Tuulasta löydät lisää:

facebook.com/huippuliike, facebook.com/femihealth, femihealth.fi/, instagram.com/huippuliike_tuula_schoultz/?hl=fi

 

Pieni osa kehoa, suuri vaikutus kehoon, lantionpohjani

Mikä se on? Hihii, onko siitä pakko puhua… Sehän on vain vanhojen naisten virtsankarkailuun liittyvä asia. Näitä ja paljon muita kommentteja olen kuullut puhuessani lantionpohjasta tai lantionpohjan harjoittelusta.

Aihe on erittäin henkilökohtainen ja todella vaiettu. Minä Tuula, olen kouluttaessa tai muuten sopivassa tilanteessa jonkin verran kertonut omista kokemuksistani ja haasteista lantionpohjassani. Viimeinen raskausaikani toi niitä minulle tullessaan. Kuulijat ovat kovin kiinnostuneita, mutta harvoin saan lisäkysymyksiä. Yksityisvastaanotolla ihmiset onneksi uskaltavat alkaa kertoa ja kysyä, mutta sielläkin kuulen usein, että jos et olisi niin helposti lähestyttävä ihminen, niin en kertoisi.

Olen ”koonnut itseni” elämäni aikana monta kertaa uudestaan. Suurin työ on ollut viimeisen ja kolmannen raskauden jälkeen. Näistä haasteista kertominen ei ole ollut mitenkään itsestäänselvä asia. Ajatus ja häpeän tunne, josta sain itse itseni kiinni, oli, että eihän ammattilaisella voi olla erkaumaa. No, olipa kuitenkin vielä vuosi synnytyksen jälkeen 7cm:n erkauma. Toinen ajatus oli, että eihän ammattilaisella voi olla lantionpohjan haasteita. No, olipa kuitenkin, ja lopulta kävin läpi laskeumaleikkauksen, koska joustava kehonkoostumukseni ei jaksanut viimeistä raskautta venyttymättä. Usein kohtaan myös ajatuksen, että ammattilainenhan osaa liikkua täydellisen sujuvasti. No, opettelin uudestaan kävelemään keholle terveellisellä tavalla, koska raskausaika oli tehnyt niin suuret muutokset kehooni.

Viisi vuotta synnytyksen jälkeen voin todeta koonneeni itseni toiminnallisesti erittäin hyvään kuntoon. Pystyn tekemään töitä ja liikkumaan haluamallani tavalla. Jossain kohtaa kuitenkin havahduin jälleen elämässäni tapahtuneisiin suuriin muutoksiin, josta syystä vanha tuttu kehonkäyttö teki paluutaan. Tunnistatko sen ryhdin, jossa rinta rottingilla mennään ja todetaan, että antaa tulla mitä vaan, kyllä minä selviän. Niin sanottu ”takakireys” teki hyvää vauhtia paluuta kehooni.

Nykyisin en enää elämässäni yritä selvitä yksin, vaan osaan pyytää apua. En siis ollut tällä kertaa tullut kuin pieneltä osalta ”takakireäksi”, lantionpohjastani. Vähitellen tunsin pahenevaa kipua oikeassa lonkassa kyljellään nukkuessani. Mieluummin laitoin tyynyn jalkojen väliin, jotta polveni ei painunut patjaa kohti, vaan sain jalan pysymään linjassa lonkan kanssa. Koitin vapauttaa pakaran seutua, selän lihaksia ja oikeastaan koko alaraajan lihaksistoa. Kun sitten pyysin kollegaani Ira Rissasta tarkistamaan lantionpohjan tilanteeni, en olisi voinut kuvitella niin suurta muutosta lonkan seudussani. Tiedänhän minä, että keho on kokonaisuus, mutta silti yllätyin lantionpohjan manuaalisen hoidon vaikutuksista. Kehonkoostumukseni on joustava ja siitä syystä kuvittelin lantionpohjassanikin olevan ennemminkin löysyyttä kuin kireyttä. Yllätys oli aikamoinen, kun Ira tutki ja hoiti manuaalisesti lantionpohjaani ja pakaraan asti ylettyvästä lihaksesta löytyi todellinen kireys. Iran lempeissä käsissä kireyden hoidon aiheuttama kipu ei ollut millään tavalla liikaa, vaan päinvastoin helpottavaa. Kireys myös helpotti nopeasti, jonka jälkeen koko ristiluun/lantion alueeni pääsi rentoutumaan.

Suurin yllätys minua odotti kuitenkin aamulla. Olin nukkunut läpi yön heräämättä kipuun, tarvitsematta tyynyä polven alla. Aamulla laitoinkin Iralle viestin: ”Kiitos, kiitos, kiitos. Teen aamutoimia onnenkyyneleet silmissä. Olen saanut nukkua täyden yön kivutta. Kiitos hoidosta.”

En voi tässä kohtaa sanoa oireiden enää aiheutuneen raskaudesta. Siitä on jo viisi vuotta aikaa. Olin saanut lantionpohjani ylijännitystilaan ihan muulla elämällä. Nyt onneksi tunnistin tarpeen ja sain avun. Keho muuttuu ja apua kannattaa hakea.

Lantionpohjan haasteet voivat olla moninaisia. Lantionpohjan haasteet ovat kovin vaiettuja. Ammattilaisten suusta olen kuullut, että pitäisihän minun tämä tietää. Toinen kuulemani lause on, että vaikka tiedän mitä pitäisi tehdä ja olen tehnytkin, en kehtaa kertoa, ettei oma kehoni palautunutkaan synnytyksestä luonnostaan. Meillä jokaisella on elämä, meillä jokaisella on kehonkoostumus, me jokainen olemme kokonaisuus. Meistä kukaan ei hyödy itsensä soimaamisesta. Meistä jokaista hyödyttää itsensä lempeä kohtaaminen ja avun pyytäminen.

Toivottavasti mahdollisimman moni myös uskaltaa pyytää apua, kokematta siitä häpeää tai riittämättömyyttä. Kohti lempeää itsensä ja toisten kohtaamista lantionpohjassa ja kokonaisuutena.

Kirjoitin tämän blogin omista lantionpohjan toipumiskokemuksistani alunperin FemiHealthin sivulle. Sivuilta www.femihealth.fi löydät lisää tietoa lantionpohjan asioista, kuntoutuksesta sekä naisten hyvinvointia tukevista liikuntatunneista, kursseista ja koulutuksista.

Unelmoi ja unelmoi aina …unelmat saattavat toteutua ❤️💍❤️

Elämässäni on viimeisen vuoden aikana tapahtunut paljon. En olisi uskonut, että useita unelmia voi toteutua lyhyen ajan sisällä.  Kesällä 2019 kirjoitin facebookissa yhdestä toteutuneesta unelmastani. Kirjoitin, kauan haaveilemani Lapponia jewelleryn, nyt uudistuotannossa olevasta sormuskaunokaisesta ja sen merkityksestä itselleni.

Tämä on tarina 25 vuotta sitten syntyneen unelman toteutumisesta. Muistan tänäkin päivänä hetken, jolloin näin tuttavani sormessa sormuksen, johon ihastuin ensisilmäyksellä. Siinä oli mahtipontisuutta ja samaan aikaan läpinäkyvyyttä. Katsoessa sitä erisuunnista näki kuin uuden ja erilaisen sormuksen joka kerta. En saanut silmiäni irti sormuksesta. Päätin selvittää, mikä tuo huomioni herättäjä oli. Tuohon aikaan opiskelijana minulla ei ollut varaa hankkia sormusta, vaikka se tuolloin olikin saatavilla.

Löytyisiköhän tuo sormus vielä?

Muistan toisinaan miettineeni, entäs jos olisinkin käyttänyt säästöni tuohon sormukseen. Vuosia kului ja tuo sormus ei koskaan täysin hävinnyt mielestäni. Vuonna 2019 huhtikuussa, olin ostamassa kummitytölleni lahjaa Lapponian ja Kalevala Korun liikkeestä, kun mieleeni juolahti kysyä tuosta sormuksesta. Aloitin varovasti toteamalla, että en tiedä onko teillä mitään mahdollisuutta selvittää sellaisen sormuksen nimeä, jota on valmistettu 1970-luvulla ja joitakin kappaleita 1990-luvulla uudistuotantona. Suunnittelija on Björn Weckström ja materiaali on hopeaa sekä akryyliä. Myyjä totesi, että taidan tietää mitä tarkoitat, kun noin hyvin osasit sen kuvata. Hetki vain etsin täältä tiedostosta. Hetken kuluttua ruudulla näkyi tuo niin kauan haaveilemani sormus ”Kivettynyt järvi”. Sormusta oli todella tehty 1970- ja 1990-luvuilla, aivan kuin muistin. Tällä hetkellä sormus ei kuitenkaan ollut tuotannossa. Myyjä ohjeisti minua seuraamaan huutokauppoja ja tutkimaan netistä. Kuvia ja joitakin myynti-ilmoituksia parin vuoden takaa löytyi, mutta ei mitään sillä hetkellä kaupan. Aikani yritin löytää sormusta netistä, mutta turhaan. Kesälomalla tuli muuta ajateltavaa enkä aktiivisesti yrittänyt toteuttaa haavettani.

Haaveen toteutuminen

Elokuussa 2019 kävellessäni Lapponia -korukaupan ohi muistin, etten ollut etsinyt sormusta hetkeen. Päätin heti kokeilla onneani. Ja netin ihmeellisestä maailmasta löytyikin yksi ”Kivettynyt järvi” -sormus. Jouduin vielä odottamaan viisi päivää vastausta olisiko minun tarjoukseni sormuksesta se joka hyväksyttäisiin. En vielä tarjouksen hyväksynnän jälkeenkään uskaltanut luottaa, että tuo kaunokainen olisi minun. Sormuksen kauneuden lisäksi siihen liittyi omassa mielessäni niin paljon muutakin symboliikkaa.

Kivettyneen järven merkitys minulle

Äitini syntyi Kangasniemellä järvisuomessa. Hän rakasti uimista. Miten äitini sitten liittyy tähän sormukseen? Kun äitini nukkui ikiuneen, halusin hankkia jotain pysyvää äitini muistoksi. Silloin muistin jälleen tämän sormuksen ”Kivettynyt järvi”. Äitini ei enää ui kanssamme täällä järvissä. Kuplat vedessä eivät enää liiku hänen uidessaan. Sormuksen rengas ei ole yhtenäinen, joten se ei ole päättymätön, niin kuin ei meidän elämämmekään täällä maan päällä. Kyseinen sormus on tehty vuonna 1972, eli sisareni ja minun syntymävuosien välissä. Tuona vuonna, jolloin äitini oli saanut keskenmenon. Ilman tuota keskenmenoa minä en välttämättä olisi maailmassa. Tunne siitä, että juuri tuo sormus on muisto äidistäni, oli vahva. Äidillä oli unelma, vahva usko ja hän toteutti itselleen tärkeän asian vielä lähes 80-vuotiaana. Tätä oppia haluan toteuttaa omassakin elämässäni ja uskoa unelmiin. Tämä sormus tulee muistuttamaan minua siitä, että aina on olemassa toivoa, aina kannattaa unelmoida. Joskus unelmat toteutuvat pian, joskus ne antavat odottaa sopivaa hetkeä hieman kauemmin. Tämän sormuksen myötä kannan mukanani äidin muistoa ja uskoa unelmiin ☁️❤️☁️

Tämä kirjoittamani tarina tuli uudestaan mieleen, kun näin ilmoituksen, että tätä sormuskaunokaista on saatavana uudistuotantona rajattu 85 kappaleen erä Björn Wecksrömin 85-vuotissyntymäpäivän kunniaksi nyt vuonna 2020.

https://www.lapponia.com/eu_en/bjorn-weckstrom-85?utm_source=facebook&utm_medium=post&utm_campaign=bw-85&utm_content=akryylit&utm_term=tuote

#unelmistatotta #unelmoi #kivettynytjarvi #lapponiajewellery #bjornweckstrom

Perhosia vatsanpohjassa ja unelmista totta

Perhosia vatsanpohjassa ja unelmista totta

Muistatko milloin viimeksi tunsit ”perhosia vatsanpohjassa”?  Entä muistatko sen pakahduttavan tunteen, kun olisit halunnut jo päästä kertomaan koko maailmalle uusista suunnitelmista, mutta vielä ei ollut sen aika. Näissä tunnelmissa elimme kollegani, nykyisen yhtiökumppanini kanssa viimeiset viikot. Nyt uudet kuviomme on julkaistu ja olemme niistä äärimmäisen onnellisia. Femihealth Oy saa uudet upeat tilat ja uudet kasvot, eli Iran ja minut Tuulan yhteistyöhön. Meidän upea paikka tulee Helsingin sydämeen, Kaisaniemeen. Tilamme on Unioninkatu 39:ssä, muutaman askeleen päässä bussi- ja raitiovaunupysäkiltä, Helsingin yliopiston metroasemalta sekä Helsingin päärautatieasemalta. Ikkunoistamme pilkottaa Tuomiokirkon kupoli, mutta ennen kaikkea vuodenaikojen mukaan muuttuva taulumainen näkymä Kaisaniemen puistoon sekä Helsingin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan. Merikin pilkottaa parvekkeeltamme. Mitä voisi enempää toivoa.

Kun saat toteuttaa unelmaasi

Oletko kokenut sitä tunnetta, että saat toteuttaa unelmaasi? Ollessani osa yritystä, jossa työskentelen, saan todella toteuttaa itseäsi auttaaksesi muita. Saan ammentaa kaikesta siitä mitä elämäni varrella olen kohdannut ja tehdä itseni näköisiä asioita. Yhtiökumppanini Iran kanssa jaamme samanlaisen arvomaailman ja holistisen näkökulman ihmisen hyvinvoinnista. Nautimme saadessamme jakaa yhteensä vuosikymmenten kokemustamme, oppimaamme ja kulkea rinnalla sekä tukea toista ihmistä hänen kasvussaan.

Olemme molemmat aikuisia naisia, monilapsisen perheen äitejä, intohimoisesti ja suurella rakkaudella työhömme suhtautuvia ammattilaisia. Eihän tällaisesta yhteistyöstä voi syntyä kuin hyvää. Tässä kohtaa 1+1 on enemmän kuin 2.

Lähtisitkö kahville?

Minut, ja elämäni viimeaikaiset muutokset, tuntevat ihmiset voisivat kuvitella asian saaneen alkunsa muutamassa viikossa. Olemme kuitenkin molemmat Iran kanssa vakavasti asioihin suhtautuvia ja näinkin isossa asiassa harkitsevia. Olimme tavanneet toisemme kollegoina, mutta emme voi sanoa tunteneemme toisiamme ennen kesää 2019. Saadessani viime kesänä Iralta viestin: ”Lähtisitkö kahville”, koin ensimmäisen ”perhosia vatsassa” tunteen. Intuitiivisesti tiesin, ettei hän kysyisi, ”pelkästään kahville”. Molemmilla meillä oli tuossa kohtaa elämässämme muutoksia tulossa, mutta kumpikaan ei oikein vielä tiennyt mihin suuntaan pitäisi lähteä. Keskustelimme kahvikupin äärellä useamman tunnin elämästä, kaikissa sen väreissä. Huomasimme jakavamme paljon samankaltaisuuksia elämässä. Mitään ei vielä tuolloin sovittu, mutta päätimme olla yhteydessä, kunhan ”nukkuisimme yön yli”.

Nukuimme yön jos toisenkin yli ja soittelimme toisillemme syksyn mittaan muutaman kerran. Itse mietin, että päästänkö käsistäni liian ison mahdollisuuden, jos en tartu tähän heti. Ira taas mietti omalta kannaltansa asioita. Joka kerta soittaessamme ja keskustellessamme tuntemuksistamme, oli meillä molemmilla tämä yhteinen yritys edelleen yksi mahdollinen suunta edetä elämässä. Leikkisästi totesimme ikään kuin olisimme ensin tutustuneet, sen jälkeen tapailleet, kunnes koitti vuosi 2020. Tuo vuosi tulee jäämään historiaan meidän kuvainnollisesti kihlautumisena, kun allekirjoitimme osakassopimuksen. Seuraavaksi ikään kuin menimme naimisiin, kun sovimme tulevasta toimitilastamme. Voisiko elämässä olla enemmän sitoutunut, kuin jakaa vastuu ja tehdä toisen kanssa töitä päivittäin.

Luottamus

Joku saattaa miettiä, että miten uskaltaa tehdä tuollainen sitoumus elämässään. Tässä voin todeta meidän molempien kokeneen paljon elämässämme. Meidän molempien intuitio on vahva ja olemme molemmat elämämme aikana kohdanneet myös sairaita ihmissuhteita. Yli puolen vuoden aikana käytyjen keskustelujemme aikana, olemme oppineet tuntemaan toisiamme. Olemme jakaneet avoimesti ja jopa raadollisen rehellisesti asioita, joista ei kenelle tahansa edes halua avautua. Nämä asiat ovat vahvistaneet yhteyttämme, toinen toistemme tuntemusta ja luottamusta toisiimme. Tästä syystä voin todella syvältä sydämestäni todeta, etten voisi parempaa ja luotettavampaa yhtiökumppania itselleni toivoa.

Olen ikuisesti Iralle kiitollinen tuosta intuitiivisesta kysymyksestä: ”Lähdetkö kahville?”. Se todella muutti elämäni suunnan ja saan tulevaisuudessa toteuttaa suurimpia unelmiani, joita en yksin edes pystyisi toteuttamaan.

Millainen meidän Femihealth Oy on?

Meidän luotsaama Femihealth Oy on holistisesti hyvinvointia lisäävä yritys. Erityisosaamisena on Iran kautta vankka naisten hyvinvoinnin lisääminen, äitiysfysioterapia, lantionpohjafysioterapia sekä yksilökuntoutuksena että ryhmäliikuntana. Ira laajentaa osaamistaan ja uudistuneessa Femihealthissa on mahdollista päästä myös Iran ohjaamiin itsetuntemusryhmiin sekä aikanaan terapiaan. Minun, eli Tuulan kautta talosta löytyy yli kahdenkymmenen vuoden kokemus tuki-ja liikuntaelimistön kuntoutuksesta sekä äitiysfysioterapian alalta. Kehonhallinnan harjoittelu on ollut osa elämääni jo nuoresta asti voimistelun kautta. Nykyisin käytössäni olevia menetelmiä ovat mm. pilates, spiraalistabilaatio, Footbic, Hoitava Hengitys, moderni sauvakävely, NLP, rentoutus. Lisäksi tulen tarjoamaan energiahoitoja Reiki-hoidon muodossa. Reiki on kulkenut elämässäni mukana lähes kymmenen vuoden ajan, mutta nyt sen on aika päästä yhtenä hoitomuotona mukaan lisäämään kokonaisvaltaista hyvinvointia asiakkaille.

Ammattilaisten kouluttajana

Asiakkaille suunnatun harjoittelun sekä kuntoutuksen lisäksi olemme erityisosaajia ammattilaisten lisäkouluttajana. Tarjoamme omaa ja yhteistyökumppaneidemme vahvaa osaamista mm. äitiysfysioterapian, äitiysliikunnan, pilateksen sekä spiraalistabilaation koulutuksissa. Puhumattamaan tulevista uusista kuvioista, jotka aiheuttavat ”perhosia vatsanpohjaan”, kun niistä ei voi vielä ääneen puhua.

Unelmat on tehty unelmoitaviksi, jotta ne on mahdollista myös toteutua.

#femihealth #unelmoi #unelmattodeksi #unelmistatotta #yhteistyö #irarissanen #tuulaschoultz #fysioterapia #koulutus #fysioterapeutti #kehonhallinta #perhosiavatsassa

 

 

 

 

Hups, väärässä paikassa väärään aikaan!

Tiedätkö sen tunteen, kun näet puhelimen näytöllä soittajan nimen ja samalla sekunnilla tajuat olevasi väärässä paikassa. Se on kai sitä yrittäjän elämää, jossa ei aina ole ihan samoja rutiineja. Varsinkin, kun kuvittelet muistavasi kalenterisi, eikä se sitten aina ihan muistikuvan mukaan menekään. Tänään minulle kävi juuri näin. Kun näin asiakkaan nimen puhelimen näytöllä, ehdin ajatella: ”Aa, tänään ei siis mennä normaalin maanantaiaikataulun mukaan”. Olin sopinut normaaliin toimistotyöaikaani tapaamisen. Minun olisi pitänyt olla vastaanotolla ottamassa fysioterapia-asiakas vastaan. No enpä ollut siellä.

Onneksi minulle on suotu ihania ja ymmärtäväisiä asiakkaita. Siinä sitten vaihdettiin kuulumiset ja sovittiin uusi aika seuraavalle viikolle. Saatiin vaihdettua kuulumiset tällä viikolla ja seuraavan kerran ensi viikolla.

Olen nimennyt itseni myös logistiikkaharjoittelijaksi. Viiden lapsen uusioperheessä ei ole ihan rutiininomaisia nuo aikataulut. Kaikkien työt, päiväkotiviennit ja harrastukset on sovitettava yhteen. Siihen nähden olen selvinnyt aika vähillä kommelluksilla.

Viime viikolla oli hullunkurinen hetki, kun illalla olimme mieheni kanssa sopineet minun vievän nuorimmaisen päiväkotiin. Aamulla ihmettelin, miten pitkään pienokainen nukkuu. No, ajattelin kaikkien muiden lähteneet töihin ja kouluun niin hissukseen, ettei nuorimmainen ollut herännyt ääniin. Laitoin sämpylät valmiiksi ja päätin mennä jo herättelemään, kun ei tuo pieni mies ollut edelleenkään herännyt. Sängyn viereen päästyäni säpsähdin ja muistan huvittuneen ajatukseni, kuka on varastanut lapsemme. Ei muuta kuin soitto miehelle, joka vahvisti, ettei lastamme oltu varastettu, vaan hän oli vienyt pienen miehen jo hoitoon. Olivat lähteneet hissukseen ja antaneet minun nukkua, kun minulla ei ollut sinä aamuna kiirettä töihin.

Sattumuksia riittää, mutta onneksi niistä on selvitty. Aikoinaan yritin pitää kiinni kaikesta ja hallita kaikkea elämässäni, kärjistetysti jopa tulevaisuutta. No onneksi tuosta hallinnan yrityksestä olen osannut päästää irti ja suhtautua kommelluksiin sekä omiin että toistenkin ymmärtäväisesti. Elämä on huomattavasti helpompaa, kun sitä ei yritä liikaa hallita. Suurtenkin vaikeuksien yli on mahdollista päästä ja pieniin ei kannata jäädä jumiin. Mikään muu ei ole varmaa kuin muutos. Ja, kun oppii nauramaan omille kommelluksilleen, on elämä huomattavasti helpompaa. Huomenna yritetään taas uudestaan.

Uusi vuosi – kiitollinen syvästä ystävyydestä

Uusi vuosi tuo usein uusia ajatuksia, toiveita ja lupauksia muutoksesta parempaan. Kun mietin viimeistä vuosikymmentä omassa elämässäni, voin todeta lähes kaiken muuttuneen. Uusi vuosikymmen tulee jälleen muuttamaan elämääni. Miten se tulee muuttumaan ei ole vielä täysin selvää. Voin kuitenkin tälläkin kertaa suhtautua muutokseen luottavaisesti, koska elämässäni on ollut jo vuosikymmenien ajan myös pysyvyyttä. Tuo pysyvyys on syvä ystävyys. Ystävien kesken olen saanut jakaa ilot ja surut. Olen saanut ystäviltäni tukea sitä tarvitessani.

Syvä ystävyys on jakamista. Olen saanut kokea ystävien tuen aina sitä tarvitessani. Onneksi olen saanut myös olla tukena ystäväni sitä tarvitessa. Yhdessä erityisessä tilanteessa, jossa sain olla ystäväni tukena, kirjoitin tekstin miten koen ja mitä ajattelen todellisesta ystävyydestä.

Olin kotona tekemässä toimistotöitä, kun sain ystävältäni puhelun, jossa hän kertoi olevansa menossa kohtaamaan todella vaikean tilanteen. Hän ei odottanut minulta mitään, hän vain soitti matkallansa. Tuossa hetkessä totesin, että työni saavat odottaa. Lähtisin hänen mukaan kohtaamaan tuon tilanteen.

Tilanne oli vaikea, se vaati paljon rohkeutta ja päättäväisyyttä. Se vaati sekä henkistä että fyysistä vahvuutta jaksaa itse tilanne, mutta myös sitä seuranneet tunteet. Tilanteessa ei ollut oikeaa tai väärää vastausta. Päätös kuitenkin vaikutti tulevaisuuteen. Päätöksen kanssa tulisi pystyä elämään ja antamaan erityisesti itselleen anteeksi, jos päätös aiheuttaisi itsesyytöksiä.

Sain olla tuo luotettu ystävä, joka sai jakaa erityisen vaikean tilanteen, vaikean päätöksen ja vaiheen elämässä. Sain olla ystävä, joka kuulee ja kuuntelee. Ei minulla ollut oikeita sanoja sanottavana. Ei minulla ollut ratkaisua asiaan. Se mitä minulla oli, oli läsnäolo. Kun sain puhelun tapahtuneesta, en kysynyt saanko tulla mukaan. Sanoin, että tulen tueksesi. Tulen vain olemaan vierelläsi. Sinun ei tarvitse sanoa mitään, jos siltä tuntuu. Sinulla ei tarvitse olla yhtään vastausta, en kysy. Jos taas haluat puhua, jos haluat kertoa, niin kuuntelen. Syy miksi tulen, on ettei asiaa tarvitse kohdata yksin. Olen vierellä, halaan, otan kädestä kiinni. Yhdessä vaikeidenkin asioiden kohtaaminen on helpompaa.

Joskus meillä on tunne, ettemme halua vaivata. En itsekään ole aina osannut pyytää apua. Kun tiesin mitä ystävälläni oli odotettavissa, uskalsin todeta tulevani avuksi, vaikka ystäväni ei apua pyytänytkään. Myöhemmin hän totesi, ettei olisi osannut pyytää apua siinä tilanteessa. Myöhemmin hän myös kiitti ja kertoi ymmärtäneensä miten kallisarvoinen apu läheisyyteni oli.

Kun istuin odottamassa ystävääni, kirjoitin alla olevan tekstin ystävyydestä. Olin itse aiemmin saanut kokea syvän ystävyyden ja ystävän tuen, omassa vaikeassa tilanteessani. Nyt oli minun vuoroni olla luotettu ystävä. Toivon seuraavallakin vuosikymmenellä saavani olla ja kokea syvän ystävyyden. Yhdessä koettuna elämä on huomattavasti rikkaampaa.

Syvä ystävyys

Kunpa jokaisella olisi ystävä, jolle puhua. Kunpa jokaisella olisi ystävä, jolle puhua vaikeista asioista. Kunpa jokaisella olisi ystävä, jota halata ja olla vain hiljaa. Saada juuri siinä kohtaa, juuri sellaista tukea, kun sillä hetkellä on tarpeen.

Itse saan jakaa tällaisen ystävyyden. Se on pelastanut minut monta kertaa elämäni aikana hukkumasta kyyneliin. Välillä olemme vain halanneet, välillä puhuneet tuntikausia, välillä taas miettineet vaihtoehtoja miten tästä eteenpäin. Ystäväni ei ole koskaan arvostellut tai arvottanut valintojani. Hän on esittänyt kysymyksiä, saanut minut miettimään asiaa uudesta näkökulmasta ja ollut tukenani aina, olinpa päättänyt miten tahansa jatkaa elämääni. On suuri rikkaus myös saada olla samalla tapaa ystävä hänelle.

Välillä kuluu aikaa, emmekä ehdi vaihtaa edes arkisia kuulumisia ja toisinaan taas soittelemme useita kertoja viikossa. Ajalla ja paikalla ei kuitenkaan ole merkitystä, eikä edes sillä kuinka paljon aikaa on kulunut välissä. Voimme aloittaa keskustelun mistä tahansa asiasta milloin vain on tarpeen, tietäen ja luottaen toisen olevan rinnalla.

Luottamus ei ole ihan mikä tahansa sana. Luottamus on sitä, että tiedät toisen kunnioittavan sinua ja arvojasi. Voit kertoa hänelle vaikeimmat ja raskaimmat asiat luottaen, ettei hän satuta sinua tiedolla, vaan päinvastoin hän tukee sinua. Luottamusta ei rakenneta hetkessä. Luottamuksen voi kuitenkin menettää hetkessä. Syvä ystävyys on sitä, ettei sinun tarvitse edes miettiä luottamuksen menettämisen mahdollisuutta.

Toivon jokaiselle mahdollisuutta kokea syvä ystävyys ja olen syvästi kiitollinen saadessani olla luotettu ystävä.

Monen oven kautta itseni arvostukseen

Feminiinisyys, maskuliinisuus sekä tasa-arvo ovat ajatuksia, mielipiteitä sekä tunteita herättäviä sanoja ja niillä on hyvinkin erilainen merkitys eri ihmisille. Meissä jokaisessa on sekä maskuliinisia että feminiinisiä piirteitä tai ominaisuuksia. Miten ne ymmärrämme ja miten niitä käytämme, onkin sitten eri asia. Kuvaan tässä blogissa omia ajatuksiani, omaa matkaani arvostaa itseäni tasa-arvoisesti suhteessa muihin.

Miehen ja naisen välinen suhde on aikoinaan ollut minulle monimutkainen käsite. En aina oikein edes tiennyt mitä se itselleni tarkoittaa. Tasa-arvo sen sijaan on mielestäni helpompi käsite. Kaikki olemme sisimmästämme samanlaisia. Miksipä joku ihminen olisi toista arvokkaampi vain jonkin ulkoisen asian tai tekemistensä vuoksi? Jonkin ihmisen teko voi olla arvokas, mutta ei se tee ihmistä toista arvokkaammaksi.

Renkaiden vaihto ja hiusten letitys

Naisen ja miehen tekemisistä ajattelen, että kumpi vaan voi vaihtaa autonrenkaat, puhdistaa tukkeutuneet kylpyhuoneen putket, letittää tytön tukan, leipoa pullaa. Listaa töistä, joissa on jonkinlainen miehinen tai naistentyön kaiku, voisi jatkaa pitkään. Kuitenkaan mielestäni mikään työ sinänsä ei ole jommankumman sukupuolen työ. Mielestäni ei ole kyse tasa-arvosta, jos työt jaetaan sukupuolen ajatuksella ”näin kuuluu tehdä tai näin on aina tehty”. Jos taas esimerkiksi parisuhteessa asiat tehdään syystä, että ne tuntuvat molemmista hyvältä ja luontevalta, niin silloin asiat ovat tasa-arvoisia. Silloin sukupuolella ei ole väliä. Eihän samansukupuolistenkaan parisuhteessa jätetä asioita tekemättä vain siitä syystä, että joku asia ”kuuluu tietyn sukupuolen edustajalle”.

Hämmennys yhteiskunnan roolimalleista

Itse olen saanut kotoa erittäin hyväksyvän kasvatuksen. Äidilläni oli maailman suurin ja hyväksyvin sydän. Hän hyväksyi kaikki juuri sellaisena kuin kukin oli. Kun isäni kuoli ollessani hyvin nuori, elin ristiriitaisessa olotilassa pitkään. Koin ristiriitaa kotoa saamani hyväksyvän kasvatuksen ja sen kuvan välillä, jonka yhteiskunta antoi miesten maailmasta. Tässä kuvassa miehet ovat kovia, heidän tulee kestää, he eivät näytä tunteitaan eikä vaikeista asioista puhuta. Omat arvoni hyväksyntä, rehellisyys, tasa-arvo ja yhteiskunnan hyvinkin vahva ja voimakas käsitys maskuliinisuudesta, eivät sopineet yhteen. En oikein osannut itse olla tuollainen vahva sekä voimakas ja päättää asioista yksin. En siis osannut ”asettua tuollaiseen rooliini” ollakseni tasa-arvoinen miesten kanssa. Nuorena en tiennyt miten miesten kanssa ”tulee käyttäytyä”. Tämä ristiriita sai minut usein tilanteeseen, jossa itse asetin miehet korkeammalle ja itseäni arvokkaammaksi. Oli helpompi alentaa itsensä heikompaan asemaan, kuin olla kaiken tuon ”miehen tulee olla vahva ja kova” mielikuvan tasolla, saatikka yläpuolella ja käyttää valta-asemaa hyväkseen.

Elämässäni olen miettinyt, mikä meistä tekee arvokkaita. Yhteiskunnassa ja eri kulttuureissa arvostetaan eri asioita. Meidän kulttuurissamme arvostetaan usein ihmisiä heidän saavutustensa perusteella. Itse haluan nähdä jokaisen ihmisen omana persoonana. Meistä jokaisella on oma arvomme. Se ei ole mitattavissa saavutuksilla. Oma äitini näytti minulle esimerkkiä tästä. Hän ei luonut upeaa uraa, eikä hän kerännyt miljoonia. Silti hänen elämänsä oli erittäin rikasta ja hän oli äärimmäisen arvostettu ja vastavuoroisesti hän arvosti kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti. Hän sai myös lähteä viimeiselle matkalleen arvoisellaan tavalla, Tuomiorovasti Marja Heltelän siunaamana Helsingin Tuomiokirkossa. Tuohon äidiltäni saamaan roolimalliin pohjaten, olen työstänyt tunteeni heikommasta minästä suhteessa muihin ihmisiin tai miehiin. Tänä päivänä on kummallista edes ajatella kysymystä: ”Miksi miehet olisivat arvokkaampia kuin naiset tai toisinpäin?” Ehkä ontuva esimerkki, mutta mitä jos esitettäisiin kysymys: ”Miksi banaani on parempi kuin omena?”. Voihan kahta hedelmää toki vertailla ja toinen voi olla esim. ravintoarvoltaan erilainen kuin toinen, mutta miksi se tekisi toisesta toista arvokkaamman?

Oppiani tasavertaisuudesta koeteltiin

Taannoin sain mahdollisuuden kokea konkreettisesti kasvuni ja oman itseni arvostuksen. Olin menossa kokoukseen ainoana naisena useamman itseäni 20 vuotta vanhemman miehen kanssa. Matkalla kokoukseen muistin miltä minusta tuntui aikoinaan samankaltaisessa tilanteessa. Tuolloin kauan sitten olin ikään kuin pienentänyt itseni ja vastannut kysymyksiin, jos minulta jotain kysyttiin. Tilanteessa en kuitenkaan kertonut omaa mielipidettäni, koska ajattelin, ettei mielipiteeni välttämättä ollut niin arvokas. Ajattelin, etten ole niin tärkeä ja asetin itseni alempiarvoiseksi kuin muut.

Nyt olin tilanteessa, jossa olin menossa kokoukseen tasa-arvoisena, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Uskoin myös rehellisyyden olevan kaikkien arvostama arvo. Kokouksessa käsiteltäisiin naishenkilön epärehellisestä ja epäoikeudenmukaista käytöstä itseäni kohtaan. Istuessani keskustelemassa hankalasta tilanteesta, keskityin asiaan. En millään tavalla arvottanut meistä ketään eriarvoiseksi suhteessa toisiin. Kerroin selkeästi ja vahvasti vain oman asiani. Esitin selkeät faktat, tunteiden tai kokemusten kertomiselle ei ollut tarvetta.

Maskuliinisuuden jyräys

Tuntui oudolta olla kokouksessa kertomassa itsestäänselviä faktoja sopimuksista ja vakiintuneista käytännöistä. Miksi näitä tarvitsi erikseen edes käydä läpi? Koska valta-asemassa itseeni nähden oleva henkilö oli kiistänyt faktat, halusin korjata asian. Yllätyksekseni faktoja ei katsottu päteviksi, vaan rehellisyyteni kyseenalaistettiin. Kokouksen jälkeen sain sähköpostiviestin, jossa todettiin asia tuomitun minua vastaan. Ainoastaan puolueettomalla tuomioistuimella on valta tuomita asioita todisteiden pohjalta. Kuitenkin sanaa tuomio käytetiin minun kohdallani. Tämän päätöksen koin maskuliinisuuden jyräyksenä, sekä naisen että miesten valta-aseman väärinkäyttönä. Päätös oli tehty voimaa ja vahvuutta käyttäen, faktoja huomioimatta.

Tyyneyttä, rohkeutta, viisautta

En edelleenkään hyväksy saamaani vastausta, epärehellisyyttä enkä toimintatapaa, jolla asia hoidettiin. Faktoja ei uskottu, vaan päätös oli tehty maskuliinista valtaa väärinkäyttäen. Aikani vastausta mietittyäni, päätin kuitenkin hyväksyä tämän tilanteen. Vaikken jatkanut asian korjaamista ja vaatinut oikeutta, koin toimineeni omien arvojeni mukaisesti. En tehnyt päätöstä luovuttamalla, vaan olin tuonut faktat rehellisesti esiin. Olin tyytyväinen rohkeudestani ottaa asia puheeksi ajaen oikeudenmukaisuutta. Päätökseni lopettaa oli viisautta ja pystyin todeta tyynesti, etten tässä kohtaa voi asialle tehdä enempää.

Tasa-arvo kuuluu kaikille

Elämä tuo eteen uusia mahdollisuuksia ja niiden keskellä päätösten tekeminen helpottuu, kun kuuntelee sydäntään ja pohjaa päätökset ja tekemisensä arvoihin. Samankaltaiset arvot jakava ihminen tuli osaksi elämääni reilu vuosi sitten. Tätä blogia kirjoittaessani, tiesin olevani lähdössä häntä tapaamaan ja keskustelemaan tasa-arvosta. Ajatukseni siirtyi hetkeksi tulevaan kahvihetkeen hänen kanssaan. Siinä hetkessä huomasin tasa-arvoisuutemme olleen aina itsestään selvää. En koskaan ajatellut meidän olevan eriarvoisia toistemme suhteen. Hän on puhunut paljon ja pitkään tasa-arvosta, erityisesti miesten tasa-arvosta, nuorten miesten syrjäytymisestä, miesten ennenaikaisista syistä kuolemaan ja monista muista tasa-arvoasioista.

Tänä lauantaina sain kunnian istua hänen kanssaan puhumassa tasa-arvosta ja rakkaudesta. Pöydän ääressä istui kaksi, yli neljäkymmentä vuotta täysin eri matkaa kulkenutta ihmistä, mies ja nainen. Lyhyen ystävyytemme aikana olemme todenneet jakavamme samanlaisen käsityksen tasa-arvosta. Tasa-arvo kuuluu kaikille. Tämä upea tasa-arvoa kunnioittava mies on arvostettu ja useasti palkittu dokumenttielokuvaohjaaja Joonas Berghäll.

Kiitos Joonakselle, kaikesta hänen jo tähän mennessä tekemästään työstä tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden eteen. Itseäni taas kiitän tutustumisesta omaan itseeni. Ilman itseni arvostusta, en olisi uskaltanut osallistua dokumenttielokuvan Miehiä ja poikia kuvauksiin. Jos taas olisin jättänyt käyttämättä tämän mahdollisuuden, en olisi tutustunut Joonakseen. Kun uskaltaa avata elämässään uusia ovia, on mahdollista kokea elämässään asioita, joiden ei todellakaan olisi uskonut tulevan omalle kohdalle.

 

Hyvinvointi, kauneus ja hiukset, tuo kruunu pään päällä

Minulle kauneus tarkoittaa yksinkertaisuutta sekä luonnollisuutta. Hyvinvointi tarkoittaa tasapainoa elämän asioissa. Hyvin kannateltu keho, vapaa ja luonnollinen liikkuminen on mielestäni kaunista. Saatan pitkäänkin ihastella ihmisen kaunista tapaa liikkua.

Rakastan työtäni ja toimin vahvasti fyysisen hyvinvoinnin parissa. Työni on vienyt minua välillä monenlaisiin kuvauksiin, joissa on mukava näyttää kauniilta. Kuten kehomieli nykyään ymmärretään yhdeksi, voin ainakin omalla kohdallani todeta mielen asioiden vaikuttavan voimakkaastikin fyysiseen olemukseeni. Toisaalta, kokiessani itseni hyvinvoivaksi sekä sisältä että ulkoa, voin paremmin ja tunnen itseni itsevarmemmaksi.

Kauneus on toki katsojan silmässä, mutta minulla on ollut muutaman vuoden ajan onni saada tuntea itseni prinsessaksi upean kampaajan sekä meikkaajan käsissä. Erityisesti kampaajani Nina on ollut tukemassa omaa persoonaani puhkeamaan kukkaan. Ensimmäinen tapaamisemme oli, kun menin hänen luokseen lähes epätoivoisena kolmannen ja rankan raskauden jäljiltä. Raskausaikana hiukseni olivat viimeiset, jotka saivat ravinteita ja siitä syystä eivätkä todellakaan olleet elinvoimaiset. Jäljellä oli joitakin pidempiä ”haituvia” ajasta ennen raskautta ja sitten niitä lyhyitä päästä lähes ylöspäin ”törröttäviä uusia haituvia”.

Minut oli kutsuttu Hyvä Terveys -lehden kuvauksiin pilatesasiantuntijan roolissa. Mietin, että miten kehtaan asettua hyvinvoinnin malliksi, jos hiukseni ovat kaikkea muuta kuin hyvinvoivat. Jostain mieleni sopukoista muistin kampaamon, jossa oli erittäin ammattitaitoisia kampaajia. Ajattelin, että heidän käsiinsä ehkä uskaltaisin antaa hiukseni sekä persoonani. Toiveenani oli uusi malli hiuksiin. Meillä jokaisella varmasti on kokemus siitä, ettei aina ehkä tule ymmärretyksi, eikä ehkä osaa kuvata mitä haluaisi. Joskus saattaa toki olla syynä sekin, ettei omasta hiuslaadusta kertakaikkiaan saa sellaista, kun ehkä jossain kuvassa on nähnyt.

Uudet hiukset, uusi minä ja mikä kokemus

Olin siis menossa uuden kampaajan luokse. Odotukseni oli saada uusi malli hiuksiin. Istuessani kampaajan tuoliin, kampaaja totesi, että hän haluaisi ensin vähän tutustua minuun persoonana, jotta osaisi tehdä minulle sopivan suunnitelman hiusten suhteen. Wow, tämä oli jo itselleni uutta. Lisäksi hän kysyi, mistä hiuksissani pidän ja millaisia hiuksia en missään tapauksessa haluaisi. Uudestaan wow, hän todella näki minut kokonaisena ja hiukset osaksi persoonaani. Haastattelun päätteeksi päädyimme yhteistuumin väriin sekä malliin, joka sopisi minulle tällä hetkellä. Sen lisäksi minulla oli suunnitelma hiusten vahvistamisesta seuraavien kuukausien ajaksi. Kampaajan ovesta sisään astuessani en todellakaan osannut kuvitella, että lähtisin sieltä todellakin uudistuneena sekä hiusteni hyvinvointiin liittyvä tulevaisuudensuunnitelma mukanani.

Ammattilaiseen voi luottaa

Kuten totesin itsellänikin on muutama kokemus, jolloin olemme puhuneet ikään kuin samaa asiaa kampaajan kanssa, mutta kuitenkin ymmärtäen asian eritavalla. Asioiden väärinymmärrys on inhimillistä ja onneksi hiukset kasvavat. Naisena kuitenkin koen hiusten olevan osa persoonaani. Nyt kun olen saanut useamman vuoden ajan käydä nykyisin todellakin luottokampaajallani, minun ei tarvitse kertoa mitä toivon tai kuka olen. Hän tietää elämäni ilot ja surut, meistä on tullut ystäviä. On todella ihana vaihtaa kuulumiset, juoda kuppi kahvia tai vain suorastaan vaipua meditatiiviseen tilaan hänen käsissään. Silloin luottamus on syvä, kun tiedät voivasi vaikka sulkea silmät ja voit luottaa jälleen kerran lähteväsi, jos mahdollista, niin edellistä upeampien hiusten kanssa ulos.

Olen puhjennut kukkaan

Mielestäni ehkä kaikkein upeinta on ollut huomata, miten suuressa osassa luottokampaajani on ollut ”luodessaan” uutta minua. Olen kasvanut aikuiseksi naiseksi, joka tuntee kukoistavansa enemmän kuin koskaan ennen. Miten kauniit, hyvin hoidetut hiukset voivat luoda lisää itseluottamusta. Ovathan hiukset kuin kruunu pään päällä. Kiitos upea ammattilainen, upea persoona Nina Jokinen, että olet kulkenut vierelläni kasvussani.

Lisää kauneutta meikkauksella

Hyvä terveys -lehden kuvauksien jälkeen on tullut useita muita tilaisuuksia, joissa olen ollut kuvattavana tai muuten esillä julkisuudessakin. Näistä, ei yhtään vähäisimpänä, voisin mainita Joonas Berghällin ohjaaman dokumenttielokuvan Miehiä ja Poikia. Olihan se upeaa saada lähteä ensi-iltaan kahden ammattilaisen käsien kautta. Hiukset laittoi luonnollisesti Nina, kertakaikkiaan upean juhlameikin loi Hannele Herttua, Herttuattaren kauneuspilkussa. Todellinen ”päiväni prinsessana” fiilis, kun heidän luotaan lähdin kohti elokuvan ensi-iltaa ja juhlia. Tämän jälkeen Hannele on aina ensimmäinen, jolle soitan ennen kuvauksia. Jos vain mahdollista, aikataulutan mielelläni kuvaukset Hannelen aikataulun mukaan. Toki meikkaan itse arkimeikin, mutta ammattilainen luo meikin tilanteeseen sopivaksi. Olipa sitten kysymys iltatilaisuudesta, kuvauksesta voimakkaissa valoissa tai kuvaus, jossa olen oma ”arki-itseni”, hän tietää miten tukea persoonaani. Kun Hannelen käsistä lähden, tiedän voivani mennä kuvauksiin tai muuhun tilaisuuteen jälleen kerran luottavaisin mielin.

Oma persoona kukoistamaan

Koska olen itse saanut kokea oman persoonani vahvistumisen näiden upeiden naisten käsissä, niin haluan jakaa tätä ilosanomaa. Kannustan etsimään itsellesi sellaisen ammattilaisen, johon voit luottaa. Puhukaa niin paljon, että ymmärrätte toisianne ihan oikeasti. Ja ennen kaikkea kukoista oma itsenäsi, omanlaisena persoonanasi.

Haluan jakaa hyvinvoinnin iloa

Kerran istuessani meikattavana, nämä kaksi upeaa naista Nina ja Hannele miettivät milloin heille sopisi pitää ”kauneusilta”. Tästä innostuneena itselläni lähti heti mieli kulkemaan poluille, jossa toivottavasti voin koota ystäväni tai muun porukan kasaan ja saamme yhdessä jakaa näiden naisten osaaminen. Eihän sitä tiedä, vaikka ensin joogaisimme yhdessä, sen jälkeen meitä hemmoteltaisiin ja ilta jatkuisi yhteisen illallispöydän äärelle… Kuka lähtee ”upea nainen” päivään mukaan?

Lisätietoja kauneudenhoitopalveluista sekä meikkauksesta löydät Hannelen nettisivuilta: https://www.herttuattarenkauneuspilkku.fi/

Paljaana ja riisuttuna itseni äärellä – kohtasin läheisriippuvuuteni

Jos minulla on mahdollisuus voida paremmin, niin miksi en tarttuisi siihen ja ottaisi apua vastaan. Käymäni minnesotamallinen läheistenhoitojakso on kymmenen päivän pituinen. Se on tarkoitettu alkoholistien tai päihderiippuvaisten läheisille. Jaksolla läheisillä on mahdollisuus saada apua läheisriippuvuuteen ja päästä alkuun oman toipumisensa tiellä.

Alkoholismi on nimensä mukaisesti holistinen sairaus. Se sairastuttaa läheisen päihderiippuvaisen rinnalla. Minnesotamallinen hoito on holistinen, läheisille ja alkoholisteille tai päihderiippuvaisille on olemassa oma hoitokokonaisuutensa.

Harkinta omalle läheishoitojaksolle lähdöstä

Oma läheishoitojaksolle lähtöni oli pitkän harkinnan tulos. Vaikka sisimmässäni tiesin, että varmasti saisin apua, epäröin silti sinne hakeutumista. Mietin, olenko minä oikeasti hoidon tarpeessa. Olenko minä riittävän läheisriippuvainen mennäkseni jaksolle. Toisaalta mietin, että mennessäni hoitojaksolle, joutuisin myöntämään ja tunnustamaan, ettei kaikki ole hyvin. En myöskään tiennyt etukäteen mitä kaikkea jakso pitäisi sisällään. En pystynyt suunnitella valmiiksi ja hallita tulevaa, niin kuin olin tottunut tekemään.

Käytyään oman alkoholistien hoitojaksonsa, mieheni voi hyvin. Aloin tuntea jopa kateutta hänen hyvinvoinnistaan. Mietin, että missä on minun ennennäkemättömän hyvä elämäni. Minä olin hoitanut perheen, kodin ja pitänyt kulissit yllä, ettei totuus elämästämme paljastuisi. Hoidon käytyään mieheni kertoi kaikille onnellisesta raittiista elämästään. Missä oli minun kiitokseni? Mihin kaatuivat kulissit? Mieheni kertoi sairaudestaan avoimesti ja minä paljastuin. Häpeäni perheessämme tulikin esiin. Kaikki hulluus, jonka keskellä olin elänyt tuli päivänvaloon minun pyytämättäni. Ei tarvinnut olla ”kummoinenkaan Einstein” tietääkseen, että olin elänyt tuota aikaa. Olinhan minä hänen vaimonsa.

Kun mieheni puhui avoimesti sairaudestaan, koin yhtä aikaa sekä häpeää omasta paljastumisestani, että kiitollisuutta mieheni rehellisyydestä. Puhumalla sairaudestaan, hän hoiti itseään. Minulle rehellisyys on omilta vanhemmiltani opittu tärkeä arvo. Häpeä alkoholistiperheen elämästä oli ajanut minut elämään vasten tätä tärkeää arvoa, rehellisyyttä. Seuratessani mieheni avoimuuden ja rehellisyyden kautta lisääntyvää hyvinvointia, kypsyi sisälläni halu lähteä omalle hoitojaksolle. Päätin, että jos minulla on mahdollisuus voida paremmin, halusin ottaa tuosta mahdollisuudesta selvää.

Tuntui oudolta olla potilas

Hoitojakso alkoi sanoilla: ”Hei, olen Tuula läheisriippuvainen”. Heti hoitojakson alussa sain oman potilasnumeron. Tuntui oudolta olla potilas. Olin hoitanut kotia ja työssäni fysioterapeuttina kuntoutan asiakkaitani. Vähitellen hoitojakson edetessä sisäistin ja tunnustin, ettei kukaan ollut ilman syytä hakeutunut hoitojaksolle. Minullakin oli hoidon tarve. Aloin jo hoitojakson alussa tuntea kiitollisuutta siitä, että minulla on alkoholistipuoliso. Ilman sitä en olisi hoitolaitoksella hakemassa itselleni apua ja oppimassa tuntemaan itse itseni paremmin.

Suuren jännityksen päivä ja syväsukellus tunteisiin

Hoitojaksolla jokainen läheinen saa oman päivän, jolloin on mahdollisuus kertoa oma elämäntarinansa. Tarina alkaa päivästä, jolloin synnyin ja päättyy nykypäivään. Ohjeena oli kertoa rehellisesti omasta elämästä. Nyt ei ollut enää aika kertoa alkoholistin elämästä vaan omasta.

Toinen ohje oli, että on tärkeää kertoa erityisesti ne asiat, joiden kohdalla tuntuu etten ainakaan tuota asiaa halua tai kehtaa kertoa. Helposti tuli myös tunne, että enhän minä voi ”valittaa”, kun ei minulla nyt sentään yhtä vaikeaa tai kamalaa elämää ole ollut kuin tuolla toisella. Tällöin terapeutit viisaasti palauttivat miettimään omaa elämää sanoen: ”Tämä ei ole ”kurjuuskilpailu”. Jokaisen tunne on oma ja oikea. Kukaan muu ei ole elänyt sinun elämääsi ja sinulle tunne on totta. Jos jokin asia on aiheuttanut voimakkaan tunnereaktion, niin se on oikeasti tapahtunut ja nyt on aika kertoa se.”

Muistan suunnattoman jännityksen oman päiväni aamuna. Oli aika kertoa kaikki syvimmät häpeää, pelkoa ja hämmennystä aiheuttaneet tapahtumat elämässäni. En tiennyt kuinka pitkä päivä tulisi olemaan. Ohje oli käyttää juuri niin kauan aikaa, kun tarvitsee. Päivän aikana pidettäisiin kahvi- ja lounastauot, mutta muuten olisi puheenvuoro minulla. Ohjeena oli myös unohtaa kello ja muut tilassa olevat läheisjakson potilaat ja terapeutti. Tarkoituksena oli kertoa itse itselleen oman elämän tapahtumat ja erityisesti ne vaikeimmat asiat.

Päiväni kesti aamusta iltaan. Ajantajuni hävisi täysin. Välillä itkin, välillä nauroin, välillä pelontunne, jossa olin elänyt, oli niin vahva, että tuntui kuin olisin elänyt sen ajan elämässäni uudelleen. Kuvasin tuntemukseni keskenmenosta. Kuvasin myös tunteeni uudesta raskaudesta, joka yllätti juuri, kun olin ajatellut, etten uskalla yrittää lasta mieheni alkoholismin vuoksi. Toisaalta päivä kului kuin siivillä, toisaalta tuntui kuin olisin elänyt nuo neljäkymmentä vuotta uudestaan kaikkine iloineen, suruineen ja pelkoineen.

Päivän merkityksellisimmät hetket

Merkityksellisimpiin hetkiin päivän aikana kuului hetki, jolloin kerroin isäni kuolemasta ollessani vain 9-vuotias. Luulin käsitelleeni surun aikuisuuteen mennessä, mutta en tiennyt sisälläni edelleen olevasta hämmennyksen tunteesta. Muistan tänäkin päivänä hetken, kun 9-vuotiaana kuulin sanat: ”Isä on poissa”. Mietin mielessäni, että tietysti hän on poissa, hän on saamassa syöpähoitoa sairaalassa. Samaan aikaan muistan hämmentyneeni täysin siitä, että ihmiset ympärilläni itkevät. Mietin, miksi kaikki itkevät? En osaa sanoa, milloin minulle selvisi tosiasia, että isä oli kuollut. Hän ei enää tulisi kotiin, hän ei olisi täällä fyysisesti kanssamme. Luultavasti asia selvisi minulle piankin, mutta tuo hämmennyksen tunne oli vahva. Sitä en ollut unohtanut yli kolmeenkymmeneen vuoteen.

Suurta häpeää aiheutti hetki, kun kerroin elämäni varrella olleesta seurustelusuhteesta, jossa olin ollut erittäin mustasukkaisen miehen kanssa. Olin pelon vuoksi hyväksynyt itseäni kohtaan käytöstä ja alistamista, jota en muuten ikinä olisi hyväksynyt. Kerroin myös miten parisuhde päättyi tilanteeseen, jossa hain oikeuslaitokselta lähestymiskieltoa. Oli todella hämmentävää ja nöyryyttävää saada oikeudessa kuulla tuomarilta, että näethän sinä, eihän hän ole edes täällä oikeussalissa. Eihän sinulla ole mitään hätää, etkä tarvitse lähestymiskieltoa. Kuitenkin muutamaa viikkoa aiemmin olin soittanut Naisten linjalle ja saanut ohjeen, että muistathan, sinulla on todellinen uhka ja sinä et kuvittele tätä. Yksi suunnatonta pelkoa aiheuttanut tilanne oli, kun hiippailin kotona 45 minuuttia hiiren hiljaa, jotta rapussa odottamassa seissyt entinen miesystäväni ei kuulisi minun olevan kotona. Hän yritti tulla minua tapaamaan, vaikka olin pyytänyt häntä pysymään poissa elämästäni. Hän oli vakuuttanut oikeuslaitokselle, että olisi vain halunnut tulla hakemaan tavaroitaan.

Hullunkuriset ja itselleni epäsopivat toimintatavat selkiytyvät

Kun olin kertonut koko elämäni nykypäivään asti, aloin itsekin jo nähdä vastauksen kysymyksiini, jotka olin esittänyt itselleni vietyäni mieheni päihdehoitoon. Miksi minulle kävi näin? Miksi elämäni ei ole helpompaa? Miksi vielä kaikkien elämäni varrella olleiden vaikeuksien jälkeen valitsin itselleni alkoholistimiehen? Aloin nähdä omat itselleni sopimattomat toimintatavat. Olin itse hyväksynyt itseäni kohtaan huonoa kohtelua. Halusin aina auttaa, halusin ymmärtää ja halusin rakastaa, mutta sillä kustannuksella, että oma hyvinvointini oli todellisella koetuksella.

Terapeutin sanat ärsyttivät

Kun olin kertonut oman elämäkertani, oli muiden hoidossa olevien aika kertoa tarinani heille herättämät tunteet. Lisäksi terapeutti kertoi omat havaintonsa ja neuvonsa miten tästä eteenpäin.

Terapeutin kuvatessa omat havaintonsa kertomastani, ei niistä monikaan asia enää tullut yllätyksenä. Olin jo kertomukseni aikana alkanut nauraa huomatessani kertovani aina uudestaan omaa hullunkurista käytöstäni eri tilanteissa elämäni aikana. Sain tämän käytöksen perusteella jopa lisänimen, jota nykyisin kannan huvittuneesti ja suorastaan ylpeydellä, ”Drama Queen”.

Kaksi terapeutin esiin tuomaa asiaa olivat erittäin merkityksellisiä. Toinen niistä oli pyyntö minulle itselleni, kertoa siinä hetkessä, nyt aikuisena ihmisenä, tuolle 9-vuotiaalle Tuulalle, mitä hän olisi toivonut kuulevansa ja mikä häntä olisi auttanut ymmärtämään isän kuolema. Niinpä kerroin siinä hetkessä itse kuvitellulle 9-vuotiaalle itselleni konkreettiset sanat: ”Isä on kuollut”. Voimme käydä häntä muistamassa haudalla, mutta hän ei enää ole täällä fyysisesti meidän kanssamme. Vaikka aikaa oli kulunut yli kolmekymmentä vuotta, niin nuo sanat tuntuivat edelleen auttavan ymmärtämään ja erityisesti hyväksymään hämmennys.

Toinen asia, jonka terapeutti totesi, ei ollut ollenkaan helppo niellä. Lause aiheutti suunnattoman ärsytyksen. Hänen sanansa olivat: ”Niin sekaisin tunteistaan, ettei tunnista tunteitaan”. Jakson aikana oli useaan kertaan painotettu, että suuren tunnereaktion aiheuttavat asiat ovat niitä, joiden äärelle kannattaa pysähtyä. Silloin kannattaa ikään kuin katsoa itse itseään peiliin ja tutkia mistä nuo tunteet kumpuavat.

Olen aina ollut itseäni kohtaan melko ankara. Haluan osata asiat hyvin, tehdä asiat mieluummin täydellisesti. Muille hyväksyn oppimisen, harjoittelun sekä epäonnistumisen. Itse itselleni olin kuitenkin hyvin toisenlainen. Niinpä tuo terapeutin toteama tuntui suorastaan epäoikeudenmukaiselta. Miten niin minä en mukamas tuntisi tunteitani. No, ennen kuin hermostuin terapeutille, niin muistin sanat, kannattaa katsoa peiliin. Lauseesta, ”niin sekaisin tunteistaan, ettei tunnista tunteitaan”, tuli useiden kuukausien ajaksi tärkein oppini.

Pysähdyin useita kertoja katsomaan itseäni peiliin

Harjoitellessani kohtaamaan asioita uudella tavalla, tutkimaan itse itseäni ja toimintatapojani, jouduin pysähtymään monta kertaa tilanteessa, jossa en tunnistanut senhetkistä tunnetta. Sanoin monen monituista kertaa miehelleni, että minulla on nyt jokin tunne, mutta en osaa sanoa mikä se tunne on. Erityisesti viha, kiukku ja katkeruus olivat tunteita, jotka olin haudannut jonnekin syvälle sisääni. Kun vähitellen aloin ensin tunnistaa noita tunteita, pystyin sen jälkeen miettimään mistä ne mahdollisesti kumpusivat ja miten ne voisin käsitellä.

Edelleen tunnen kaikkia noita tunteita, mutta nykyisin pystyn ymmärtämään mistä ne kumpuavat. Joutuessani kohtaamaan arvojeni vastaista käytöstä, epärehellisyyttä, epätasa-arvoisuutta, epäkunnioittavaa käytöstä toisia ihmisiä kohtaan, minulle saattaa tulla voimakaskin tunnereaktio. Pysähdyn tunteen sekä asian äärelle ja mietin, voinko tehdä asialle jotain. Jos voin, kerään rohkeutta pyrkiä muuttamaan asiaa. Jos taas en voi, pyrin löytämään tyyneyden hyväksyä asia. Välillä vaikeinta on olla viisas ja erottaa nämä kaksi toisistaan, asiat joihin voi vaikuttaa ja asiat, jotka on hyväksyttävä.

Puolisoni Christer Schoultz on kertonut paljon julkisuudessa omasta alkoholismisairaudestaan ja siitä toipumisesta. Hän on raitistunut avioliittomme aikana. Minulta on usein kysytty miten sait miehesi hoitoon, miten olet jaksanut elää alkoholistin rinnalla, miten nyt voit luottaa hänen raittiuteen, miten koit hänen juomisensa?

Harvoin kysytään, millaista apua sinä olet saanut tai miten sinä olet toipunut? Läheisen sairastumista tai käytöstä alkoholistin rinnalla ei useinkaan oteta puheeksi. Syynä on ehkä häpeä, ehkä tietämättömyys. Useimmilla meillä kuitenkin on itselle epäsopivia toimintamalleja, vaikkei olisi edes elänyt alkoholistin rinnalla. Minäkin olin oppinut itselleni epäsopivia käytösmalleja jo kauan ennen kuin edes olin tavannut Christerin. Kuitenkin omista itselle epäsopivista toimintamalleista on mahdollista päästä eroon.

Tällä tekstilläni ja asioiden avoimella kertomisella haluan antaa tukea ja rohkeutta epäsopivien käytösmallien kanssa eläville. Toivon teidän uskaltavan hakea apua ja uskaltavan ottaa askeleen omaan itseenne ja oppia elämään oman näköistä elämää. Omalta osaltani voin vakuuttaa sen olevan kaiken sen vaivan arvoista.

”Beauty begins the moment you decide to be yourself, Coco Chanel”

Lisää tietoa ja  toipumistarinoita päihderiippuvuudesta sekä läheisriippuvuudesta on saatavilla mm. www.kantamo.fi

Se merkitsevä yksi prosentti – läheisriippuvuus ja alkoholismi

Hei, olen Tuula, läheisriippuvainen. Nämä sanat sanoin omalla läheistenhoitojaksollani minnesotamallisessa hoidossa. Ennen hoitojaksolle menoani mietin, olenko minä oikeasti läheisriippuvainen. Eihän minulla ole edes kokemusta alkoholismista lapsuudessani. Lisäksi ajattelin, että lapsuuteni oli onnellinen, en minä ainakaan voi olla yhtä läheisriippuvainen kuin nuo muut. Esittelen nyt kuitenkin itseni noin, koska niin kuuluu kaikkien läheisjaksolla olevien sanoa.

Alkoholismi on koko perheen sairaus, josta koko perheen on mahdollista toipua. Alkoholismista tai läheisriippuvuudesta toipuminen ei tapahdu itsestään, vaan se vaatii työtä jokaiselta itseltään. Se vaatii myös omien käytösmallien huomaamista ja niiden muuttamista. Kuitenkin ennen tätä työtä, ehkä tärkeimpänä, se vaatii nöyrtymistä myöntää sairaus, oli se sitten alkoholismi tai läheisriippuvuus.

Läheishoitojaksoni ajatuksia

Hoitojaksoni alussa en kokenut olevani läheisriippuvainen. Olinhan minä se joka olin saanut mieheni lähtemään päihdehoitoon. Olin mielestäni sankari, en sairas. Olinhan myös pyörittänyt viiden lapsen uusioperheen arkea, kaiken mieheni päihteidenkäytöstä johtuvan hulluuden keskellä. En siis mitenkään voinut olla sairas. Kuitenkin jollain tasolla tiesin käyttäytymismallieni olleen hullunkurisia. Tuskin kukaan hakeutuisi päihderiippuvaisten läheisten hoitojaksolle ”ihan muuten vaan”. Käsitykseni läheisriippuvuudesta selkiytyi kuitenkin hoitojaksollani hyvin nopeasti. Läheisriippuvuutta kuvattiin sanoilla, epämääräinen määrä itselle epäsopia toimintatapoja. Lisäksi kuvaus, että läheinen muuttaa omaa käyttäytymistään alkoholistin rinnalla, sai minut ymmärtämään olevani läheisriippuvainen. Olin esimerkiksi valehdellut, ettei mieheni pysty tulemaan teatteriin selkäkivun vuoksi. Totuus oli kuitenkin, että hän oli liian humalassa lähteäkseen perheen kanssa teatteriin. Toimin pitkään omien arvojeni vastaisesti. Olin valehdellut puolisoni puolesta ja samalla levittänyt kasvoilleni hymyn peittääkseni kaiken sairaan, hulluuden ja pahoinvoinnin, jota koin ja jota kotonamme tapahtui. Säilytin kulissit niin korkealla, kuin vain pystyin ja yritin piilottaa pahoinvointini mahdollisimman leveän hymyn taakse.

Ilo, hymy ja periksiantamattomuus

Olen lapsesta asti ollut iloinen ja positiivinen ihminen. Uskon, että meissä jokaisessa on jotain hyvää. Minulla on myös vahva halu ymmärtää asioita ja ihmisiä, eikä tuomita ketään tai mitään ymmärtämättömyyttäni. Haluan selvittää ja ”kääntää kaikki kivet” ennen kuin annan periksi. Halu ymmärtää sairautta ja sen aiheuttamaa käytöstä auttoi meitä molempia mieheni kanssa toipumaan sairauksistamme. Kuitenkin ennen kuin löytyi oikeanlainen hoitomuoto, tuo tapa hyväksyä ja aina vaan ymmärtää vei meitä syvemmälle sairauksiimme. Näin miehessäni samaan aikaan alkoholismisairauden aiheuttaman käytöksen sekä hänen hyvät puolensa rakastavana puolisona ja isänä. Haluni ymmärtää ja hyväksyä sairaus pahensi meidän molempien oloa. En tiennyt millainen apu tai hoito olisi toimivaa. Uskoin pitkään ”rakastavani hänet raittiiksi” tai kunhan tuen häntä riittävästi, niin hän pystyy lopettamaan juomisen. Sain kokea kerta toisensa jälkeen pettymyksen, koska hän juomattomien kausien jälkeen avasi jälleen kerran korkin. Ennen nuorimman lapsemme syntymää ja sen jälkeen hän oli muutaman kuukauden juomatta. Jälleen toivoin, että tällä kertaa hän pysyisi raittiina. Kuinka vähän ymmärsinkään sairaudesta nimeltä alkoholismi. Ei hän ollut raitis, hän oli juomaton, nykyään ymmärrän niiden olevan kaksi täysin eri asiaa. Meistä kumpikaan ei ollut ymmärtänyt millaisesta sairaudesta on kyse. Halusin uskoa, että viimeistään lapsen syntymä olisi tärkeämpi kuin pullo. Miten nöyryyttävältä se tuntuikaan, kun eivät vanhemmat lapset, minä tai edes pieni viaton vauva ollut arvokkaampi kuin pullo. Näin ajattelin, kun en ymmärtänyt alkoholismisairautta.

Infotilaisuus sairaudesta alkoholismi

Alkoholisti voi raitistua ymmärrettyään sen olevan sairaus. Lisäksi auttaa ymmärrys, että se on krooninen, etenevä ja hoitamattomana ennenaikaiseen kuolemaan johtava sairaus. Tämän hän voi ymmärtää saadessaan toimivaa hoitoa. Läheinen voi toipua, kun hän ymmärtää sekä alkoholismin sairautena että omat itselleen epäsopivat toimintatavat sekä oppii elämään itsensä näköistä elämää. Alkoholistin läheinen alkaa muuttaa omaa elämäänsä säilyttääkseen kulissit, peittääkseen häpeän ja selvitäkseen yhteisestä elämästä, jossa alkoholistiin ei voi luottaa. Halusin periksiantamattomasti yrittää löytää apua alkoholismisairauteen. Etsin lähes turhautumiseen asti tietoa ja apua yksin. Olin jo luovuttamassa, mutta päätin vielä kerran etsiä netistä tietoa ja löysin minnesotahoitolaitoksen puhelinnumeron. Soitin ja kysyin olisiko enää mitään tehtävissä vai olisiko parempi erota ja pelastaa itseni ja lapset. Puhelun aikana sain kuulla vaihtoehtoja mitä voisi tehdä saadakseen alkoholistin hoitoon. Kaikkiin ehdotuksiin vastasin kokeiltu, kokeiltu, kokeiltu, kunnes puhelimeen vastannut päihdeterapeutti totesi, että moni päihderiippuvainen ja läheinen on saanut apua infotilaisuudesta, jossa kerrotaan sairaudesta nimeltä alkoholismi. Ahaa, no sitä ei ole kokeiltu. Seuraavana iltana istuimme infotilaisuudessa ja kuulimme miten vakavasta sairaudesta on kyse. Samalla kuulimme myös miten päihderiippuvuudesta voi toipua. Infotilaisuuden piti myös itse raitistunut päihdeterapeutti. Kaikilla minnesotamallisen hoitomuodon terapeuteilla on taustalla oma toipumiskokemus. Päihdeterapeuteilla on kokemus raitistumisesta ja läheisterapeuteilla läheisriippuvuudesta toipumisesta.

Rakastin mieheni melkein hautaan

Tuona iltana kuunneltuamme infon ymmärsin, että mieheni ei eläisi kauan, ellei hän pääsisi pian hoitoon. Olin siis rakastamassa häntä hautaan. Tuona iltana tiesin mikä olisi ”viimeinen kiveni käännettäväksi”. Otin kalenterin käteen ja kysyin, milloin hän lähtisi hoitoon. Annoin vaihtoehdoksi kaksi ovea, joko hoitolaitoksen ovesta sisään tai kotiovesta ulos ja avioero. Muuta vaihtoehtoa ei enää olisi. En voisi rakastaa häntä hautaan. Mielessäni toivoin hänen valitsevan ”oikein” ja antavan meille mahdollisuuden elää yhdessä. Samalla tiesin, että minun olisi toteutettava ero, jos hän päättäisi kieltäytyä hoidosta. Omilta sanoiltani olisi täysin pohja pois, jos en toteuttaisi suunnitelmaani erosta. Mieheni on myöhemmin sanonut, että jos olisin uhannut erolla, mutta en olisi sitä toteuttanut, hän olisi kokenut, ettei hänellä ole oikeasti vaaraa erosta. Olin miettinyt asian valmiiksi ja olin valmis eroamaan tarvittaessa. Olisiko se ollut rankkaa, kyllä, mutta en enää olisi voinut elää hoitamattoman sairauden kanssa. Jos taas olisin jatkanut juomisen mahdollistamista, en ainakaan olisi saanut mahdollisuutta elää mieheni kanssa, vaan hän olisi kuollut hyvin pian.

Mieheni lähtö päihdehoitoon

Muistan elävästi sen päivän, kun matka kohti päihdehoitolaitosta alkoi. En edelleenkään uskaltanut luottaa, että mieheni jäisi hoitoon. Juttelin mahdollisimman neutraalisti matkan ajan, etten vain nyt mitenkään provosoisi häntä, ettei hän vaan nyt päättäisi muuttaa mieltänsä ja jättää menemättä hoitoon. Hoitolaitoksella oli lämmin vastaanotto ja meidät vastaanotettiin halauksin. Saimme hetken kahdestaan, ennen kuin lähtisin ajamaan takaisin kotiin. En osannut puhua mitään, en uskaltanut toivoa mitään, odotin vain hetkeä, että saisin ”juosta kovaa” pakoon, ettei mieheni vaan tulisi mukaan. Halasimme, toivotin hyvää hoitojaksoa ja kävelin autolle. Käynnistettyäni auton ajoin niin nopeasti kuin pystyin ensimmäisen mutkan taakse tiensivuun itkemään. Istuin autossa, tärisin ja itkin. Itkin samaan aikaan helpotuksesta, mieheni oli ainakin nyt jäänyt hoitolaitokselle. Saisimme toivottavasti ainakin kuukauden elää rauhassa. Itkin väsymystä, itkin pettymystä, miksi minulle kävi näin. Miksi minä olin valinnut alkoholistimiehen. Miksei minun elämäni ollut helpompaa. Myöhemmin omalla läheistenhoitojaksollani selvisi vastaus kysymyksiini. Vastaus oli yksinkertaisesti se, että olin läheisriippuvainen. Istuessani autossa ja hieman rauhoituttuani soitin ystävälleni ja huokaisin: ”Nyt hän on siellä, hän jäi hoitolaitokselle”.

Viikko päihdehoitoa takana

Päihdehoitolaitoksella on tarkat ohjeet ja säännöt, myös puhelinajat on määritelty. Olin onnellinen, ettei hoitolaitokselta saanut soittaa milloin vain. Sain silläkin tapaa rauhan. Tiesin, ettei minun tarvitsisi vastata puhelimeen ja miettiä miten hän voi, vaan hän oli hoitolaitoksen vastuulla. Eihän minun olisi pitänyt olla vastuussa aikuisesta ihmisestä, mutta läheisriippuvaisena huolehdin hänestäkin lasten lisäksi. Kun viikko hoitoa oli kulunut, oli puhelinaika. Muistan elävästi ensimmäisen puhelun. Mieheni puhuu muutenkin paljon, mutta sitä puheen määrää ja innostusta en unohda koskaan. Hän kertoi viikon tapahtumista, kaikesta oppimastaan, kaikesta mitä hän oli ymmärtänyt sairaudesta, itsestään ja hän jopa sanoi, ettei hänen tarvitsisi juoda enää koskaan. Sen jälkeen hän jatkoi, että nyt hän ymmärtää miksi hän on juonut ja hän on äärettömän helpottunut ja onnellinen, ettei hänen tarvitse enää juoda. SIIS MITÄ? Viikko hoitoa ja mieheni puhuu raittiudesta ja siitä, ettei tarvitse juoda enää. Muistan tässäkin kohtaa oman ajatukseni, no ihan sama, puhukoon mitä vaan, kunhan pysyy hoitolaitoksella tuon kuukauden. Myöhemmin omakin ymmärrykseni lisääntyi ja nykyisin ymmärrän täysin tuon tunteen, ettei nimenomaan tarvitse juoda. Juominen oli miehellänikin ollut pakonomaista. Kun tuohon asiaan saa ymmärryksen, niin raittiutta on lopulta helppo hoitaa.

Elämää hoitojakson jälkeen ja se merkitsevä yksi prosentti

Mieheni alkoholistienhoitojakson ja minun läheistenhoitojaksoni jälkeen elämämme jatkui ja opettelimme yhdessä uudenlaista arkea. Luottamusta ei rakenneta hetkessä, mutta se on mahdollista rakentaa uudestaan, jos siihen on molemmilla halua. Kun mieheni hoitojaksosta oli kulunut jo lähes vuosi ja jo kuukausia omastakin läheistenhoitojaksostani, ystäväni kysyi: ”luotatko miehesi raittiuteen?” Vastasin täysin spontaanisti: ”kyllä 99%:sti”. Hetken mietittyäni säikähdin, mikä siis oli tuo yksi prosentti? Mieheni kävi säännöllisesti jatkohoidossa, hoiti sairauttaan päivittäin puhumalla tunteistaan, eikä minulla ollut syytä epäillä hänen raittiuttaan. Kuitenkin jokin minussa jätti itselleni oikeuden tuohon yhden prosentin epäluottamukseen. Hätkähdin, koska tuohan tarkoitti sitä, etten elänyt arvojeni mukaan. En kunnioittanut tasa-arvoista parisuhdetta. Mikä antoi minulle oikeuden vaatia mieheltäni täyttä luottamusta minun käytökselleni ja samaan aikaan minä saisin jättää oven hieman raolleen. Voisin ”paeta paikalta” tai ”läimäyttää oven nenän edestä kiinni” vain siitä syystä, että hänellä on sairaus nimeltä alkoholismi ja hän on mielestäni tehnyt minulle niin paljon pahaa. Tämä yksi prosentti antaisi minulle aina aseen ”puukottaa selkään” ja todeta, että sinä olet alkoholisti ja syyllinen milloin mihinkin… Ei, ei minulla ole tuollaista oikeutta tasa-arvoisessa parisuhteessa. Minun tulee luottaa, että hän hoitaa sairauttaan. Minun ei tule ”kytätä” edes tuon yhden prosentin verran hänen sairauden hoitamistaan. Minulla ei ole edes yhden prosentin verran oikeutta syyttää häntä hänen alkoholismistaan. Ei hän ole valinnut geenejään, ei hän ole pahuuttaan minua loukannut. Hän on ollut sairas ihminen, ne asiat on nyt käsitelty, ne on puhuttu ja niistä voi edelleen puhua. Nyt olisi aika luottaa 100%, jotta parisuhde voisi olla tasa-arvoinen. Suorastaan häpesin tuota yhtä prosenttia.  Samaan aikaan olin onnellinen, että olin huomannut sen ja pysähtynyt miettimään mistä se kumpuaa. Sen jälkeen pystyin myöntämään sen myös ääneen. Siitä alkoi meidän yhteinen, tasa-arvoinen, toisia 100% kunnioittava parisuhde. Tämä ei tarkoita, että kaikki pitää hyväksyä, vaan sitä, että kaikesta voi puhua ja asioista voi sopia. Toisinaan toimimme vieläkin ajattelemattomasti, mutta sisällä ei ”asu” perusasetuksena oikeus olla parempi, arvokkaampi tai luotettavampi kuin toinen. Virheitä saa ja on inhimillistä tehdä, mutta niistä keskustellaan ja tarvittaessa pyydetään anteeksi, ilman toisen ihmisarvon loukkaamista.

Rohkeutta muuttua ja uskallus kertoa oma tarinani

Pitkään olin sitä mieltä, että mieheni saa kertoa elämästään niin paljon kuin haluaa, mutta itse en halua omilla kasvoillani tulla läheisriippuvuudesta julkisuuteen. Aikaa myöden kuitenkin itselleni vahvistui ajatus, että läheisenkin ääni olisi saatava esiin. Olen itse äärimmäisen kiitollinen mahdollisuudesta toipua. Haluan kertoa omasta toipumisestani, jotta muillakin olisi siihen mahdollisuus. Ensimmäinen askeleeni kertoa toipumisestani julkisesti oli mieheni kanssa yhdessä antamamme haastattelu. Se julkaistiin Hyvä Terveys -lehdessä maaliskuussa 2019. Samaan aikaan sai ensi-iltansa dokumenttielokuva Miehiä ja poikia. Elokuvassa on yhtenä tarinoista perheemme toipumistarina. En olisi uskonut miten upeita asioita voi tulla elämään, kun uskaltaa kertoa rehellisesti oman tarinansa.

Seuraavassa blogissa kerron lisää omasta läheishoitojaksostani ja omasta toipumisestani.

Elokuva Miehiä ja poikia on näytetty Docventures sarjassa 5.11.2019 YLE2 kanavalla ja Areenassa.

Efter Nio -ohjelmassa olen haastattelussa alkoholistin läheisen näkökulmasta maanantaina 11.11.2019 YLE fem kanavalla.